22.11.2016

Valokuva voimaannuttaa

Olen kiitollinen siitä, että saan opiskella valokuvausta. Opinnot ovat edenneet siihen vaiheeseen, että alkaa ymmärtää paremmin mistä kaikesta kuvauksessa on kysymys. Tekniikan tullessa tutuksi, alkaa pohtia ja etsiä kuviin syvällisempää otetta. Niitä pieniä nyänsseja, mitä silmä ei välttämättä kerro, mutta jostakin kumpuaa se tunne, että kuva on hyvä. Kuva on helvetin hyvä. Kuvaaminen on niitä ohi kiitäviä hetkiä, ennen kaikkea tunnelmaa, valoa ja varjoa. Tällä tiellä olen vasta aivan alussa, räpiköin kinttupolkuja, toivottavasti määrätietoisesti kohti päämäärää. Olen myös kiitollinen tästä matkasta, mitä kuvatessani saan tehdä ja käydä läpi.

Asiaan kuuluu myös tämä epätietoisuus ja se tunne, että mikään ei onnistu ja on ihan paska. Se kuuluu toivottavasti osana oppimiskäytäntöä. Näin uskon. Sunnuntaina oli ensimmäisten kuvaustehtävien palautus ja palaute päivä. Katsottiin koko päivä ottamiamme kuvia. Jokaisen kuvat käytiin läpi ja niistä sai palautteen. Se on muuten hirvittävän opettavaista. Täytyy myöntää, että meillä on huikee porukka ja hienoa jälkeä on jokainen saanut aikaiseksi. Oli oikein pysäyttävää kuvaa, ajatuksia herättäviä ja taiteellisesti hienoja.

Ottamani kuva opiskelijaystävästä studiolla. Mahtavaa huomata, että on oppinut jotakin. 


Omien kuvien palaute oli tietysti tärkeä. Omille kuville sokeutuu, ja tässä vaiheessa ainakaan minä en pysty omista kuvista sanomaan oikeastaan mitään muuta kuin ihan kiva. Palautteessa saa kannustetta ja voi huomata, että on oppinut jotakin. Kehittynyt. Hyvä palaute auttaa jaksamaan ja katsomaan myös omia kuviaan hyväksyvämmin.

Salon valot illalla.

Lauantaina meillä oli terapeuttinen sessio valokuvan voimaannuttavasta vaikutuksesta. Olipa aika huikee päivä. Okei, tottahan tiedät, että jotkut kuvat saattavat nostaa tunteita vahvasti pintaan ja jonkun kuvan ääressä tekisi mieli itkut pirauttaa. Puhuttiin myös paljon valokuvan merkityksestä terapeuttisessa käytössä. Siitä en tiennyt mitään ja se oli aikamoinen yllätys. Sitä alkoi ajatella omia juttujaan ja ainakin minulla kaikki alkoi näkymään jotenkin kuvina. Tuollainen terapiasessio ei olisi ollenkaan pahasta meikeläisellekkään.

Tois puolel jokkee.

Mä olen aina ollut huono valokuvissa. Musta vaan ei saa hyviä kuvia. Olen ruma ja täysin fotogeneettitön. Ehkä tämä juontaa jo lapsuudesta tai teini-iästä. Mun haukkumanimet oli rupihuuli ja tihrusilmä. Kärsin jatkuvasta huuliherppeksestä ja pahasta allergiasta. Oliko se koulukiusaamista, nykyään varmaan, mutta silloin se oli sellaista normaalia tyttöjen ja poikien välistä kisaamista. Mutta tämä varmasti jätti minuun ikuiset jäljet ja ongelman pienistä silmistä ja siitä, että en ole kuvattava.

Miran ottama kuva. Minä ite. Onnellinen.

Olen myös aina jäykistynyt kuviin niin, että kaikki on luonnotonta. En vaan osaa olla rento. Naama ja varsinkin suu vääntyy oudolle mutkalle ja näytän lähinnä jollekin oliolle. Minusta on myös hyvin kiusallista olla kuvattavana. Minulta mm. kysyttiin tunnilla, että tykkäänkö katsoa itseäni peilistä. Joo, minähän tuijotan työssäni koko päivän peiliä. Mut arvatkaa mitä, olen oppinut katsomaan niin, että en näe itseäni. Suljen pois.

Vielä en uskalla kättä ottaa pois, mutta seuraavalla kerralla ehkä. 

Kuvauskammoon tuli paljon palikoita ja ilta studiolla sai mut yllättymään. Minusta saatiin hyviä kuvia, olen mielestäni niissä komea omalla tavallani, silmäni ovat intensiiviset mutta pienet ja näytän ihan ihmiselle. Rypyt tuo kivasti kokemusta ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen tyytyväinen omiin kuviin. Aika huikee tunne.

Elämä on ihmeellinen. Koko La päivä oli mulle aikamoista tykitystä. Olen omassa elämässä sellaisessa vaiheessa, että en tiedä, mennäkkö oikeaan vai vasempaan. Sain paljon hyvää ajateltavaa, opastusta ja varmuutta siitä, että tekemättä, kokematta jättäminen olisi virhe, jota saattaisi katua. Sain rohkeutta kohdata asioita. Oudointa oli se tunne, että mä saatan romahtaa hetkellä millä hyvänsä. Mun piti oikein pinnistellä, että en heittäydy luokan lattialle itkuporkuraivoilemaan. Se oli snadisti pelottavaa, mutta siitä selvittiin ja iltapäivän hauskat kuvatehtävät valoi minuun uskoa, voimaa ja luottamusta tulevaan.

Saatiin myös tehtäväksi tuoda pari sellaista valokuvaa itsestä missä on onnellinen. Ensin ajattelin, että ei mulla ole sellaisia valokuvia, en mä ole onnellinen ihminen. Mutta katsottuani kuviani, sain huomata, että niitä on vaikka kuinka. Olen onnellinen ihminen! Kuvat purettiin ryhmissä ja voin sanoa, että me kaikki olimme hyvin herkillä. Tehtävän kautta tutustuimme toisiimme paremmin ja voisiko sanoa, lähennyimme ryhmänä. Huikea tunne sekin, ja ajatelkaa, pelkästään valokuvien ansiosta ja pohjalta. Voiko enää edes epäillä valokuvan terapeuttista vaikutusta? Ei voi.

6 kommenttia:

  1. Voi että. Olen jotenkin nyt niin vaikuttunut tästä, etten osaa edes kirjoittaa mitään.
    Olisi kyllä terveellinen kokemus itsellekin tuo, että alkaisi nähdä omissa kuvissaan jotain hyvää, eikä vaan aina niitä epäkohtia. Tai että oppisi olemaan kameran edessä edes normaali, eikä se epämukavuudesta jäykistynyt patsas, jolla on väkinäinen ilme. (Olen lykännyt jo varmaan vuoden kuvattavaksi menemistä, kun pitäisi saada sellainen virallinen kuva, jota voisi työmielessä käyttää, mutta pelkkä ajatus ahistaa.. Sensijaan tosiaan niistä hetkistä, kun olen erityisen onnellinen tai iloinen, tulee kivoja kuvia. Siis jos en tiedä, että joku ottaa sellaisia. Mutta heti jos se joku pyytää katsomaan kameraan, pieleen menee..)

    Olen iloinen, että päätit mennä kurssille. Kuulostaa niin monella tavalla voimaannuttavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Unohdin sanoa, että en ymmärrä, miksi et omasta mielestäsi ole onnistunut kuvissa. Minä kun olen ihan täydellisen eri mieltä. Ollut alusta asti.

      Poista
    2. Hiljaseksi veti minutkin. Nimittäin se La päivä, kuuntelin opettajaa monttu auki ihastuksissani.

      Onnistuminen kuvissa on just sama tunne kuin sinullakin. Jäykistynyt patsas joka voi epämukavasti ja se mielestäni näkyy kuvissani, joita en edes mielelläni katso. Siis tähän asti. Nyt uusin silmin ja tuntein, olen jotakin voittanut itsessäni, ou jee.

      Kuuleppa, tulet mulle kuvattavaksi, harjoitellaan yhes ja takaan, että on rento meno. Saat tarvittavat kuvat ja mie supemallin :) Etkös sie asu jossain siellä päin....

      Poista
  2. Olipa kiinnostavia ajatuksia, kun parhaillaan itsekin käyn valokuvauskurssia! Tuo mä en osaa mitään eikä nää ikinä onnistu -tunne on tuttu. Aina kun on päässyt ajattelemaan, että nyt mä tajusin tämän, huomaakin etten tosiaankaan tajunnut. Tai en ainakaan osaa siirtää käytäntöön... Sama kuuluu olevan monilla muillakin kurssikavereilla, joten uskon vakaasti, että se kuuluu asiaan!

    Mua ihmetyttää yksi kaveri siellä, jota ei tunnu kiinnostavan muu kuin opettajan palaute omista kuvistaan. Itse ainakin opin ihan älyttömästi muiden kuvia ja kommentteja katsellessa ja kuunnellessa. Mutta kukin kai tavallaan, tuntuu vain että aika kapeaksi jää näkökulma vain omiin kuviinsa keskittymällä.

    Mulle itseni kuvaaminen oli varsinkin alussa (siis kun digikameran aikoinaan hankin) tosi tosi tosi vaikeaa. Ei ois millään kärsinyt katsoa itseään sillä tavalla. Mutta siihen tottui, ja sitten alkoikin jotenkin sellainen päänsisäinen omakuvakin muuttua. Ei se täysin terve ole vieläkään eikä koskaan sellaiseksi varmaan tule, mutta jollain lailla kuitenkin parempi. Ehkä sitä kautta sitten tutustuu itseensä myös. Ajoittain on tietysti ihan hirveä nähdä itsensä kuvissa, ja mieluummin olenkin siellä kameran oikealla puolella.
    Musta sulla on muuten hyvinkin mielenkiintoiset kasvot :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, mahtavaa, että käyt opinahjoa. Eiks ole mukavaa oppia uutta. Valokuvaamisessa sitä oppimista riittää ja varsinkin sitä riittämättömyyden tunnetta. Mun tavoite on oppia hallitsemaan tekniikka niin, että se on tuolla selkärangassa ja saan käyttää luovuuttani vapaasti, ajattelematta koko ajan säätöjä. Siihen on vielä matkaa, mut josko tämän koulutuksen jälkeen voisi sanoa osaavansa jotakin.

      Tavallaan ymmärrän tätä kaveria. Sitä on aika vereksellä omien kuviensa kanssa ja tahtoo sitä ammattimaista palautetta. Mutta itse opin kyllä enemmän katsomalla ja analysoimalla muiden kuvia ja erittäin antoisaa on niistä syntyneet keskustelut myös. Ja erityisen ihmeellistä on myös se, et kuinka erilailla koemme ja näemme kuvia. Niin monta näkemystä kuin on ihmistä. Eniten mua kiinnostaa toisten ottamat kuvat ja kaikki se tekniikan käyttö ja kuinka saada tunnetta, valoa ja varjoa kuvaan.

      Teen juuri tuota matkaa itseni hyväksymiseen ja valokuvat ovat siinä hyvänä apuna. Opettajamme Liisa Salmenperä ( terapeutti ja vaikka mitä) suositteli kuvaamaan itseä ihan myös nakuna ja katsomaan enemmän hyväksyvästi. Ehkä teen sen ja vihdoin alan rakastaa itseä. Ai kauheeta, nyt olen niin hyväksyväinen, et kohta tää blogi on täynnä mun alastonkuvia, heh. Noooooh, siihen on vielä matkaa ;)

      Poista
  3. Hehee, ainahan mä jotain opinoahjoa käyn, oon sillä tavalla outo :)
    Valokuvaus tuntuu sitä vaikeammalta mitä enemmän siitä "oppii", mutta olen vakaasti päättänyt, että opin vielä. Ainakin jotain. Tavoitteena on oppia ne säädöt edes jotenkin, mutta tässä näkyy oppivan kaikenlaista muutakin. Opeteltavaa riittää pidemmäksikin aikaa!

    Hui, alastomia omakuvia, siihen en kyllä ole valmis (koskaan). Hihihi.

    VastaaPoista