8.11.2016

Kun aika mennä on

Ei ole hirvittävän iloista kirjoitettavaa. Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista ja mitä niitä nyt onkaan. Faija lensi enkeliksi taivaaseen ja en kerennyt hyvästellä ennen lähtöä. Hilkulle meni, jos näin voisi sanoa. Olin lähdössä kotiseudulle La aamusta ajelee, mutta yöllä tuli tieto, että hän oli nukkunut pois. Kaikki kävi niin äkkiä. Okei, vakava sairaus oli tiedossa, mutta silti se lähtö tuli yllättäen. Eikö kuolema tule aina yllättäen?

Olin miettinyt, että perun perjantain asiakkaat ja lähden aamusta ajelee. Silloin vielä aikaa oli ja ajattelin, että kerkeämme oikein hyvin viikonloppuna. Elämä on täynnä yllättäviä käänteitä ja viikatemies ei meiltä kysele, milloin sopisi tulla kyläilee. Ei kysele ei. Toisaalta harmittaa, mutta onneksi sain puhelimessa sanottua kaiken sen, mikä oli tarpeellista. Ihminen sairastaa vakavasti ja ei ne loppuajat ole välttämättä niin kauniita. Toisaalta hyvä, että minulle jäin suhteellisen elinvoimainen kuva ja sitä voin nyt vaalia.

Pois meno on tietysti aina surullinen asia, mutta ei se välttämättä huono ole. Ikää jo, vakavaa sairautta ja tieto siitä, ettei enää siitään parane. Onko se kenellekkään sellainen tila, että sitä haluaisi jatkaa ja pitkittää. Itselle en ainakaan sellaista toivoisi, enkä muille. Se, että lähtö tulee nopsaan ja yllättäen, on tämmöisissä asioissa vain hyvä asia. Lähteä pois, rauhassa nukkuessaan ilman kipuja on varmasti se mitä me kaikki toivomme.



Mitä suru on? Minä ymmärrän sen, jos lähtö tulee liian aikaisin ja menettää läheisen luonnottomasti. Silloin se voi olla kovaa kipua, tuskaakin. Menettämistä liian varhain ja suunnatonta ikävää. Minulle suru on oikeastaan kauniita muistoja ja hyviä hetkiä. Kuolema voi olla myös armollinen, olkoonkin tämä klisee, mutta täysin myös totta. Faija on mielessä koko ajan, muistoina menneistä ja ennen kaikkea kiitollisuutena siitä, että hän on tullut elämääni.

Hän oli vaatimaton mies. Ei biologinen isäni, mutta meille se oikea isä. Huumorintajuinen ja lempeä. Teini-iässäni mentiin erisuuntiin, tavallista kaiketi, mutta onneksi iän karttuessa ymmärsin hänen välittämisen ja sen, että hän on ollut meille läsnä isänä. Siitä olen suunnattoman kiitollinen ja saatan hänet viimeiselle matkalle rakkaudella.

Omien vanhempien kuolema on myös muistutus aikamme rajallisuudesta. Ei sille mitään voi, että mielessä käy lähtöjärjestys. Kun kuolema tulee lähelle, niin sitä alkaa ajatella jäljellä olevaa elämää. Eiks oo hassua? Ennen kaikkea sitä, että eläisi tätä elämäänsä niin ettei tarvitse kuolinvuoteellaan katua ja harmitella. Rakastaa lähimmäisiään ja kertoa heille se, kuinka tärkeitä ovatkaan. Loppuviimeks mitä meillä on ja mitä meille jää. Lähimmäisen rakkaus, huolenpito ja välittäminen. Siinä kaikki ja pieni hento ote.


15 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitit. Osanotto.

    VastaaPoista
  2. Musta tuntuu, että niin oli tarkoitettu, ettet kerinnyt lähteä pitkää matkaa huonossa kelissä ajelemaan, kun ajatukset oli kuitenkin muualla. Vähän arkinen tulkinta, mutta uskon siihen.
    Hyvää oli se, että kuitenkin ehditte puhua puhelimessa, kun molemmat olette toisillenne tärkeitä.

    Ja mulla on taipumus lohduttautua sillä, että silloin, kun lapset hautaa vanhempansa, asiat menevät oikeinpäin. Jos käy päinvastoin, siitä ei selviä varmaan ikinä.

    Lähetän täältä sulle lämpimiä ajatuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikella on tarkoituksensa, näin uskon.

      Niin kuin totesin, kuolema voi olla myös armollinen.

      Kiitos ajatuksistasi.

      Poista
  3. Osanottoni, Hanski.

    VastaaPoista
  4. Osanottoni.
    On aika ja aika on ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niinhän se menee. Aika elämässä on rajallinen.

      Poista
  5. Voi Make, lämmin osanottoni! Onneksi on kauniit muistot. Ne eivät lähde ikinä.

    VastaaPoista