Viikonlopux

Oli kiva viikonloppu. Sellainen kaupunkimaisen syksyinen. Perjantai-illan Vain Elämää, lauantain duunipäivä ja viikkosiivous tekivät siitä sellaisen arki on palannut elämään. Ja mikäs, musta se on tärkeintä, että se arkielämä on jees, juhlat on aina juhlii. Antaumuksella siivosin ja laitoin perinneruokaa illaksi. Possun sisäfile, tattisoosi ja valkosipuliperunat. Olin ajatellut, että holittomalla mennään, mutta arkiseen viikonloppuun syksyisin kuuluu kyllä pari lasillista punkkua. Sen verta täytyy erottaa viikonloppu viikosta. Ja hei, punkku kuulu syksyiltoihin ja kynttilät. Eiks muka oo kiva, et koti on siisti ja vähän panostaa fudaan ja serviisiin.

Innostuin kuvaamaan ennen illallista. En ole muistanutkaan kertoa, et nyt vihdoin ja viimein olen saanut sen mun uuden digipokkarin. Sitä odotellessa meni muutama kuukausi ja nyt yritän sisäistää uutta kameraa. Pitäisi vaan kuvata ja kuvata, silleen tullaan tutuiks. On se aika näppärä, pokkarin ominaisuudessa järkkärin mahdollisuudet. On näppärä pitää mukana, kun pikkuinen on hän. Ihastunut olen, kunhan opin ymmärtämään meidän yhteistä kieltä tai pitäisikö sanoa kuvaa.

Parvekkeeltani avautuu pikkuinen metsä. Mäntyjä ja silleen. Niissä kortteeraa muutama kurre. Ai että, niitä on hauska seurata, kun loikkivaat ja tekevät touhujaan puissa. Ei voi kuin ihailla sitä akrobatiaa ja käpälän tarkkuutta. Pitkiä loikkia tekevät puun oksalta toiselle. Miten ovatkaan tarkkoja, välillä mua pelottaa, et nyt meni huti. Mut ei, aina tullaan sujuvasti alas ja jatketaan kipitystä hurjaa vauhtia. Joskus ne ajavat toisiaan takaa, leikkiväätkö vai onko joku reviirisota. Ihmeellinen on luonto ja kurre kiva.

Sunnuntai oli citiboi. Sanoin UK:lle, et ihan kuin me oltaisi ihan hesalaisii. Kaupungilla luuhataan ja taidetta käydään aistimassa. Aamusta pikku sportti ja sit käytiin Lapinlahden sairaalassa. Se entinen mielisairaala. Huh, olipas vaikuttava kokemus. Minulle, mielikuvitus mestarille, kokemus oli jopa karmiva. Mä niin aistin kaiken sen mielen tuskan ja ihmisen epätoivon. Annoin mielikuvitukseni lentää ja kameran laulaa. Menin paikkoihin, minne ei kaiketi olisi saanut mennä. Mut oli pakko. Mä innostun vanhoista rakennuksista, niissä on jotakin koskettavaa, erityistä. Jospa olisi ollut nappula, jota vääntää menneille vuosisadoille. Olisi päässyt paikan päälle katsomaan, millaista se oli.

Käyskennellessämme taidenäyttelyssä ja muutoinkin siellä osastoilla, sähköshokki ja lobotomiahuoneissa, mieleeni tuli eräs vanha runoni. Nämä mielialasairaudet eivät ole itsellekään vieraita, sen verta välillä heittää ap änd daun. Enkä nyt tee pilaa, enkä mitenkään vähättele. Laitan runon.

Mielenvikaiset ovat mieliä, jotka ovat tilapäisesti rikki.
Eikö täällä koskaan korjata mitään.
Yksikin korjattu mieli.
Se on pois, sielujen hautausmaalta.
Sieltä lehdosta, jossa on ikuinen neljän ruuhka.

Oliks vähän diippii? Mut joo, kovasti oli vaikuttava kokemus. Teen postuksen kuvien kera tuonne Lemon Decon puolelle. Pidän Lapinlahtea tärkeänä kohteena, sen säilyvyyden ja historian havinan vuoksi. Onhan se myös arkkitehtuurisesti ja maisemallisesti erittäin upea kokonaisuus. Engelin suunnittelema.

Käytiin pitkästä aikaa Hietsun kirparilla, tuli ihan nuoruusvuodet mieleen. Ennen vanhaan se oli lähes joka viikonloppuinen käyntikohde. Nyt myyjät olivat jo lopetellet ja anti jäi laihaks. Siitä vielä citiwalkii keskustassa ja käytiin vetää pizzat nassuun. Jotenkin kauheen nuorekas viikonloppu. Jesh.