31.8.2016

Unelmissa oikea

Mä oon niin häpiii! Sain just verottajalta iloista postia. Siis veronpalautusta ihan mukavan summan. Voi tsiisus, kun ihminen voikaan tulla onnelliseksi niinkin maallisesta asiasta kuin raha. Ei kai saisi, tai hitto, miks ei. On tää sellaista pennin venyttämistä ollut, että pikku helpotus ei tee ollenkaan pahaa. Nyt voi itseään huoltaa, ainakin otan naaman täyteen botoksii ja ostan uuden tyllihamosen. Tarkoituksissa on ollut matka Espanjaan joulun tietämillä ja nyt matkarahat on turvattu. Eiks ne maksa palautukset joskus joulukuun alussa, jee. Tänään on hyvä päivä.

Elämässä ei pitäisi koskaan katua mitään. Pitäisi olla sinut ittensä kans ja antaa kaikki tyhmyydet anteeksi. Juu, kyllä kyllä. Mut en mie voi sille mitään, että olen viime aikoina paljonkin miettinyt, että mua kaduttaa. Tehtyjä ei tekemättömäksi saa, enkä minä sillä. Nuorena on hullu hupakko ja sen piikkiin voi laittaa paljon, mutta tuota ammatinvalintaa ja opiskelun puutetta mie välillä kadun. En kuitenkaan niin, ettenkö olisi piipparin ammattiini tyytyväinen. Ehei, se on ollut antoisa ja mahtava matka.

Unelmissa oikea

Sitä olen pohtinut, että miks ihmeessä en koskaan sitten yrittänyt tai edes ajatellut, että olisin voinut opiskella valokuvaajaksi tai sisustusarkkitehdiksi. Ei kaiketi ollut tarvittavaa itseluottamusta. Vai meniskö se niin, et jos olisin opiskellutkin, niin nyt olisin siihen uraputkeen tyytymätön ja haaveilisin kampaajan ammatista? Kyllä ihminen on pösilö. En ole kiittämätön nulikka, kiitollinen olen. Leipä on pöytään tullut ja taiteellista työstöä tukka on parhaimmillaan. Eniten mua kai harmittaa se, että nyt alkaa olla liian myöhäistä totaaliselle alan vaihdolle. On vaan liian vanha, eiks oo kauheeta.

Jos saisin tällä hetkellä päättää, niin mieluiten valokuvaisin ja kirjoittaisin. Tai ehkä mää tekisin tätä kaikkea. Sopivassa suhteessa tukkaa, kuvaa, kirjoitusta ja sisustusta. Onhan mulla näihin kaikkiin joku koulutus ja osaaminen. Proo en ole kuin tukassa ( herramunvarjele, sitä jo kolkyt vuotta takana.) Ja vuoden kestävät valokuvauksen opinnot alkavat ensi kuussa. Mitä mää siis märisen? Sitä kai, et olisi niin mahtavaa olla oikeesti valokuvaaja tai jotenkin kirjoittaja tai niitä molempia. Niin kuin oikeesti. Anna mun kaikki kestää taas...

Kävin uimas ja rannalla oli kesä. Oli kuuma. Vesi oli kylmää. Otin uimalasit messiin, tarkoituksissa uida matkaa. Ei voinut pitkään, kylmä kangistaa pian. Nyt lähden Itikseen, välttämättömyys tarvikkeita on saatava. Bee vitskuu ja kalaöljyy, niitä ilman ihminen ei voi elää. Ehkä syön sushin ja sit painun duuniin. Tsau.

2 kommenttia:

  1. Arvaa vaan, mitä olen tässä viime päivät (tai oikeastaan jo vuodetkin) pohtinut? Ihan täsmälleen samoja asioita. Siis sitä, että miksi en aikanaan sitä ja tätä ja nyt on liian myöhäistä vai onko ja valuuko loppuelämä ihan hukkaan ja mitäkaikkea.. Olisko tää nyt joku ikäkriisi, en tiedä, enkä varsinkaan myönnä, mutta kyllä mun sydämessä läikähti paitsi ilo, myös kateus, kun muuan tuttu nuori energinen ihminen lähti opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria ja ilo paistoi kasvoilta. Halasin ja toivotin hyvää matkaa ja samalla tunsin oloni niiiin kertakaikkisen ikälopuksi ja suorastaan säälittäväksi. Yhyy ja valivali. "Itteppähän oon imurini virittänyt" sanoo ukkeli aina, jos tekee mieli alkaa rypemään itsesäälissä. Ja niinhän se tietty on, mutta olis kiva saada elämään joku lisäaika (ja -raha..), että ehtis vielä toteuttaa kaikkea sitä mitä haluaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elä muuta viserrä. Me olemme auttamattomasti liian iäkkäitä, tai kypsään ikään ehtineitä tai viittä vaille kuolema tai yliaikaisia tai mitä vielä? Kyllähän se vaan on niin, että enää ei mennä koulun penkille vuosiksi opiskelemaan vaikka kuinka olisi tahtoa. Tuskin edes yli viiskymppisiä hakukokeisiin hyväkysyttäisi. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö voisi uutta oppia ja pitääkin oppia. Ei käy tosiasioiden kieltäminen ja se tuntuu joskus aika kauheelle. Mutta kukaan ei estä meitä unelmoimasta, eihän?

      Poista