Syksyn sävel

Harmaata ja vettä sataa, siis syksyä. Oonks mie jotensakin pervo, mut mua ei yhtään haittaa. Ilma on täynnä happee ja mun tekisi mieli laittaa kumisaappaat jalkaan ja lähteä räiskii lätäköihin. Hypätä tasajalkaa niin, että kura vain roiskuisi. Mutta en mene, eihän aikuiset silla lailla höpelöidy. Ihan lapsellista. Mutta uimaan menen. Ja menen halliin, koska siellä on hyvät hierovat putoukset ja niskat on niin juntturassa, että en pöllöä saata sanoa. Ei ole vara oikealla hierojalle, niin tuossa oiva, halpa apu. Ovat sen verta tymäkät putoukset, että ne oikeasti aukaisee jumit. Seison alla tunnin, jos toisenkin. Höyrysaunassa sulan ja sitten kylmävesialtaaseen. Vesijuoksen ja olen uudesti syntynyt sitten niin. Pullakahvit uimahallin kahviossa on palkinto. En ota rasvaista viineriä, otan sen tavallisen pullan, jossa ei ole kaloreita kuin nimeksi. Iloiseksi tulen niin.

Olen taistellut vastaan maksullisten kanavien. Annoin pari viikkoa sitten periksi ja meillä on uusi perheenjäsen Netflix. Vallan olen hurmaantunut. Tavallisilla kanavilla ei tule mitään ja se on alkanut jurppia. Katsokaas, olen iltatyöläinen. Himas siinä kasin - ysin maissa. Syön ja asettaudun soffalle vaakaan. En mää enää siinä vaiheessa jaksa aktivoitua jumppaamaan, harrastamaan, siivoamaan what evör. Tahdon vain olla ja katsoa töllöä. Sen tunnin kaks viettää laatuaikaa. Relaa ja tyhjentää päivän hulinat.

Syksy

Kaupalliset kanavat tekevät omaa kuolemaansa, ei niillä ole oikein muuta tarjottavaa kuin uutiset. Ja hah, eilisissä uutisissa tulikin uutinen, että ämteeveekolmosella menee huonosti. Enkä ihmettele. Maksulliset vie katsojat. Taivahan tosi. Onks parempaa, kun voit itse valita mitä katsot, mihin aikaan ja vielä ilman mainoksii. Hitsi, kun olen ihastunut. Tällä hetkelle hauska hömppä Grace&Frankie ja dokkaritarjonta myös mielenkiintoinen. Monen illan pelastus, sillä tavan kanavilla se on sellaista tylsistynyttä kanavasurffailua.

Italiassa on jytissyt oikein kunnolla. On kaameeta kattoon järistyksen tuhoja. Pikku kylä on lähes kokonaan maan tasalla. Hui, kun mua karmii ihmisten suru. Monet ovat menettäneet perheen jäseniä ja ystäviään. On vaikea kuvitella moista. Herätä keskellä yötä siihen, että talo käytännöllisesti katsottuna lähtee alta. Jäät loukkuun sortuneisiin raunioihin. Elämä menee pikku hetkessä aivan sekaisin, on vain tuhoa, turmaa, kuolemaa ja surua. Miten tuosta voi selvitä. Ei pelkästään vain tämä hetkellinen tuho, mitä on elämä tapahtuneen jälkeen. Yritän ajatella, että minulta menisi koti alta, ystävät ja sukulaiset kuolisivat kaikki. Mitä jää jäljelle? Ei pysty ymmärtää, ei käsittää. Liian iso pala kakkua käsitellä. Voisin tietysti sanoa, että on onni, kun Suomessa ei jytise. Sitä vain mietin, et tajutaaks me kuinka iso asia on asua maassa, missä ei juurikaan ole luonnon katastrofeja. Vielä.

Ei mennä möksälle. Nyt on saavutettu se piste, et siellä ravaaminen kyllästyttää. Tahtoo kaupunkiin. Tahtoo citielämyksii. Sieluni janoaa taidetta tai jotain. Vietämme sportti/kylthyyri viikonlopun. Joku kiva näyttely ja pyhäpäivä kahvilassa. Meniskö ihan ytimeen, että keskustaan. Joo! Jette kiva.