23.7.2015

Unelma unelmasta

Usvaisen pehmeä aamu. Lämminkin on. Vastarannan puiden latvat peittyvät sumuun, aivan kuin olisi pumpulilla kuorrutettu. Kuin toi usva saa kaiken tuntumaan niin pehmeelle. Eilen oli upeita pilviä. Niitä ei koskaan kyllästy tuijottelee. Kuvatakin niitä piti. Se on sitä luonnon omaa taidetta. Sitä täällä riittää. Alati vaihtuva maisemallinen muutos on parasta taidenäyttelyä. Katsokaas, tienoo on erinäköisensä riippuen siitä, onko aamu vai ilta. Puhumattakaan keväästä ja syksystä. Ei tähän kyllästy ever.

Yök! Ensimmäistä kertaa elämässäni kananmunien joukossa oli mätä muna. Pahaa aavistamatta rikoin munan edellisten joukkoon ja hyi helevata, mikä löyhkä! Se oli sellaista ruskeahkoa mönjää ja arvanette, että tuli kiire lennättää se ulos haisemasta. Nokassa haisu pitkään tämä mätä ominaisuus ja munakasta nauttiessani olin jotenkin epäluuloinen munaa kohtaan.



Yksi pitkäaikainen unelmani saattaisi käydä toteen. Ukkokullan ystävät ovat järjestämässä porukan yhteistä safarimatkaa ahrikkaan. Pyysivät meitä mukaan. Sikälikin spessu reissu, että yövytään telttaleirissä koko viikko ja se olisi vain meidän käyttöön. Mukana paljon oppaita ja matkailualan immeisii, joten uskoisin, että reissu on viilattu vimpan päälle. Voih, se olisi niin ihanaa lähteä ja yksi unelmien täyttymys. Mua ainoastaan pelottaa se, että kestänkö pitkää lentomatkaa ja kaikkia niitä jeeppikyytejä kuoppaisilla teillä. Ihan perseestä, että pitää jo moisia asioita miettiä. Otanko riskin ja kärsin unelmani vuoksi tai voihan kaikki mennä hyvinkin, huu nous.

Eilen eräs ystävättäreni soitti ja tunsin tarkoitettua merkityksellisyyttä. Asioita, joita olen tässä miettinyt ja ankarasti pohtinut, saikin puhelumme aikana varteenotettavia ehdotuksia ja vastauksia. Niin se menee tässä elämässä, yhtäkkiä asiat loksahtaa paikoilleen ja kaikella on tarkoitus. Päässä suriseva musta, aukeamaton umpisolmu löystyy ja löystyy, kunnes aukeaa ja sitä ei enää ole. On vain kirkas ajatus ja mahdollisuus. Tulevaisuus on mahdollisuus.



Arvatkee mitä? En haluaisi lähteä täältä pois. Mä viihdyn niin hyvin, liiankinko hyvin? Eilen maate pannessani, piti hetki etsiä unta. Silloin ajattelin, että vaikuttaako lähestyvä kaupunkielämä uneni laatuun. Alkaako heti alitajunta elää hektistä citii. Ei taho. Ei ollenkaan. Ihan kuulkaa ehtoolla kävin miettimään, että pitäisikö mun oikeesti asua jossakin näin pois. Maalla rauhas luonnon keskel. Niin kuin olen tainnut jo todeta, että se ressin kaltainen olotila on poistunut. Sen tuntee munaskuita myöden. Se on ihanaa. Ihminen on aivan eri. Mutta tästä herääkin hyvä kysymys, että mikä siinä arjessa niin piinaa, että ihmisen ei ole hyvä olla. Eikö silloin pitäisi asialle tehdä jotain? Ja miksi nimenomaan täällä tunnen tyydytystä ja mielenrauhaa. Tätä sietää pohtia.

Olisiko unelmien täyttymys asuttaa omaa pikku kortteerii rauhas kaikesta. Sellainen punamullattu talonrotisko, pihalla käyskentelisi onnelliset kanat ja mie vain marttaileisin ja virkkaisin pitsilöit? Nisupullaa vääntäisin ja yrttilöit kasvattaisin. Voisko sellainen ylipäätään olla mahdollista? Leipä on ansaittava eikös juu, mut voisko se tulla pöytään ilman kipuu, ressii, hötkyilyy ja alituista painetta.


Ihminen tarvitsee unelmia elääkseen. Lipsahtipa kevyesti noin suuri ajatus. Enihau, aina saa unelmoida. Se ei maksa mittään, eikä ole keltään pois. Mun täytyy valitettavasti nyt unelmoida itseni sinne citiin. Paikat täällä kondikseen ja menox. Viikonloppuna olisi tarkoitus nyt sit vihdoin ja viimein lähteä sinne Turkkuseen. Saaristoon. Unelmoikaa toverit ja muistakaa elää!

2 kommenttia:

  1. Huimia kuvia!!
    Unelmoida pitää, ne on elämän suola ja sokeri. Eri asia sitten on, toteutuvatko unelmat vai ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina kannattaa unelmoida. Mittään et saa, jos et uskalla.

      Eiks pilvet ookii ihanii?

      Poista