Valoa ikkunassa tai pimennysverhot

Poksahdettuani aamupissalle tähän mökkimaisemaan, tienoo oli kietoutunut paksuun pumpuliin. Se oli lähes aavemaista. Siitä on nyt puolisen tuntia ja aurinko syö sumua. Ihan silmissä tienoo tulee esiin ja uusi päivä vie voiton. Demonit ja muut epätoivotut katoavat manajan maille. Sinne niin kuuluvat. Hus, hus.

On kuulemattakin selvää, että lintusten konsertto on mahtipontista, jopa niin, että voisi kuvitella niiden liioittelevan. Herran pieksut, mitä draamaa. Joutsenet kaartavat järven yllä ja se on aina niin ylvästä katsottavaa. Mutta se kauniiksi tarkoitettu laulanta muistuttaa lähinnä kapisen piskin kipeää ulvahtelua. Kukaan ei ole täydellinen. En minä, eikä edes joutsen. 

Käyntimme The Paratiisissa on ollut vaihtelevaa. Ei niin intensiivistä kuin takavuosina. Nyt pitkä viikonloppu ja sielu on saanut levätä ja hei, käytiin peräti korvasienestämässä ja saalistakin löytyi. Mää itse en moiseen herkkuun uskalla edes koskea. Me erityisherkät saadaan siitä varmasti kaikki mahdolliset myrkytysoireet. Hieno maku se on, olen maistanut, mutta nyt ei enää uskalla syödä. Mutta metsä on aina yhtä ihana. Sieltä saa kaivattua voimaa ja energioo.

On tullut postauksiin pikku tauko. Ihan sitä itsekin ihmettelemään. Jotensakin on ollut tämä pikku pää kaiken muun täyttämä ettei siitä ole riittänyt tänne asti. Tai ehkäpä juuri päinvastoin, se olisi ollut liikaa tänne. Liika on liikaa kaikkea. Hah, toi on mun lempilausahdus. 

Mutta huomattuani, rakkaat lukijani, että te olette minnuu kaivanneet, tunsin huonon omantunnon pistoksen ja päätin ilmoittautua hengissä olevaksi. Kuinka vahvasti, sitä tarina ei kerro, mutta täällä ollaan ja eletään elämää. Mitäs tässä nyt voisi mainita? Naapurin alkoholisoitunut hei hei heikki, otti ja lähti taivaisiin. Potkaisi niin sanotusti tyhjää ja nyt aamuni ovat vailla juopunutta älämölöä. Sekin tuntuu niin tyhjälle, joskin en nyt voisi suoranaisesti sanoa, että sitä kaipaisin. Rauha naapurin sielulle ja toivottavasti viinapeikko jättää hänet rauhaan tuonpuoleisessa. 

Minä itse ( huom. minäminäminä ) olen muutosten edessä. Niin isoja asioita, että välillä hirvittää ja välillä vähä pelottaakin. Kaikki ja vähintäänkin kaikki tuntuu jotenkin sekavalle tai sitten se on tätä luontaista homoseksuaalidraama. Olen joutunut mietiskelemään sellaisia asioita, joita pohditaan yleensä vasta enemmän tuolla elämän vimosilla kalkkiviivoilla. Kyllä se kuulkaa näyttää sille, että ei ole tästä hylkiöstä enää kovin päteväksi sorvin ääreen. Tämä rappeutunut tomumajani laittaa niin pirusti vastaan, että välillä ihan hirvittää. Okei, onhan sen tavallaan tiennyt, että sitä kohti mennään ja tällälailla ei voi enää kovinkaan kauan jatkua. Loppu tulee muodossa tahi toisessa. Mutta nyt, kun sitä joutuu oikeasti miettimään, tekemään ratkaisuja ja päätöksiä, jotka vaikuttavat loppuelämääsi, niin eipä se olekaan kiva. Ei ollenkaan kiva. Se jumalauta, ahistaa. 

Vihdoinkin olen löytänyt sellaisen lääkärikontaktin, joka ymmärsi, että nyt kaivataan kokonaisvaltaista perehtymistä. Tämä kipuinen helvetti, joka juontaa juurensa rappeutuneesta niskasta, kuluneista olkanpäistä ja paskaksi työstetystä selästäni, on alkanut saada arvolleen sopivaa vakavuutta. Diagnoosien, lausuntojen, magnettikuvien määrä on jo sen verran hardcorea, että mua ei voi enää ohittaa olankohautuksilla, huumepillereillä ja mielialapotilaana. Kipu on mun arkipäivää ja yhteenvetona kaikesta näistä, tuo mitätön hermojärjestelmäni ( mulla on tunnetusti huonot hermot ) on sairastunut siihen itseensä eli kipuun. Neuropaattinen hermojärjestelmän oireyhtymä. 

Mulle ihan sama. Olkoon vaikka vittu vinkuintialainen hyppykuppa, kunhan saan jonkun sorttisen selvyyden tähän asiaan. Mie olen aina ollut niitä ihmisiä, että en kestä epäselvyyksiä. Asiat joko ovat tai sitten ne eivät ole. Sellainen epämääräinen haahuilu syö ihmisen energiaa, eikä sellaiseen kannata jäädä makamaan. Okei, olen ollut daun, ehkäpä myös masis. Jopa elämänhaluni hävisi ja hetkittäin ajattelin jo luovuttaa. Tahdoin kadota paskarämeelle ja jäädä sinne rokotiilien ruuaksi. Mut hei, nyt olen osaavissa ja välittävissä käsissä, saan apua, saan ymmärrystä ja ennen kaikkea, nyt tehdään tulevaisuudesta sellaista, että siinä voisi olla tavoitteellisuutta ja sitä elämän iloakin.

Kivuista tuskin tulen koskaan pääsemään, mutta se, että oppii elämään niiden kanssa, on tämän hetkinen tavoitteeni. Ei. Ei tämä nyt ole jatkuvaa kipuhelvettiä, kyllä minulla on hyviäkin hetkiä. Valitettavasti en voi todentaa, mikä pahentaa, mikä auttaa. Selkä on niin herkillä, että joskus pelkkä pierun voima saa aikaiseksi viiltävän tuntemuksen ja se saattaa viedä jalkaa alta. Ole siinä sitten. Joskus tämän kaiken voi unohtaa ja saa huomata, että elämähän on ihan iloinen asia. Joskus.

Parhaimmillaan tämä kaikki voi olla uuden hyvän alku tai sitten ei. Jatkuva kivun aistimus on siitä kurjaa, että se invalisoi ajatukset. Ei ole olemassa muuta kuin jäytävä kipu joka puolella, jokaisessa solussasi. Ja mikä kauheinta, huomatkaa - k a u h e i n t a! - se tappaa ihmisestä luovuuden, yrittämisen ja sen voiman, millä ihmiseksi mainittu eläväinen, jaksaa tätä arkista tavoitteellisuuttaan ja tekee elämästä juurikin elettävää. Ei sen enempää, eikä vähempää. Hah, no oliks tuossakaan nyt mitään järkeä. Ei tainnut olla niin. 

Kesä tekee tuloaan, se on ihan tuossa mökin nurkalla. Minun pitäisi jäädä pitkälle sairauslomalle. Tohtori oli sitä mieltä, että aina tuonne syksyyn asti pitäisi ottaa lepoa ja eliminoida kivun aiheuttaja hetkeksi. Hmmm, se voisi olla houkutteleva ajatus, olla koko kesä lomalla. Ei se mee niin. Loma on loma ja sairas on sairas, vaikka voissa paistaisi. Talouspoliittinen tilanne potkii luisevaan perseeseni (juu, olen laihtunut ja uhkea jeilou ahterni on vain muisto ) ja yrittäjän on yritettävä. Teen mihin kykenen ja kunnes kamelin selkä katkeaa, niin sit hyppään ratsailta. Sitä saa kysyä, mitä sinulla on, jos sinulla ei ole terveyttä? Ei niin mitään. Raha ei ratkaise vaikka se rauhoittaa. Näillä mennään ja jos ei mennä, niin ainakin tullaan. Noin niin kuin mennen tullen. Mut hei, ei kadota mihinkään. Valoa ikkunassa, lauloi kinnusen laila aikoinaan.