Uumaltaan hoikempi ihminen on kotiutunut. Viikko siellä jossakin, poissa pahasta maailmasta teki taas niin hyvää, että sanoin vain perskutarallaa. Kotiin on aina ihana tulla, mutta nukuttuani pienen pienet päiväiset unet, niin sen jälkeen minut kohtasi outo tyhjyyden tunne. Kotini rakkaat seinät olivat minulle tyhjät ja mitäänsanomattomat. Hiipivän ihmeellinen tuntemus. En toki jäänyt siihen vellomaan, vaan otin ja pesin paskahuussin. Se palautti minut raakaan todellisuuteen ja tunsin kuin tunsinkin olevani taas kotona. Tunsin olevani minä. Ikuinen paskahuussien kuuraaja.
Kuntoutuksen tavoiteloppupalaveri oli hyvin tunteikas. Iloa ja ikävää. Iloa siksi, että allekirjoittanut oli kerrankin elämässään saavuttanut jonkun asettamansa tavoitteen. Se oli kuin herran enkelit olisivat minulle ilmestyneet. Toden totta, vuosi sitten olin saattanut itseni tavoitteelliseen haasteeseen armon vuonna 2015. Olen tupakoimaton. Olen kyllä. Muutama repsahdus ei vielä tee minusta röökimuijaa, vaan annan sen itselle anteeksi. Jos ennen vedin parikyt röökii päivässä ja nyt saman kuukaudessa, niin siinä on jo iso onnellisuus. Toki, kokonaan ilman on se mihin pyritään, mutta pitää osata olla myös itselle armollinen. Sitä kohti.
Seitsemän senttimetrin kavennus uumalta oli myös saavutettu tavoite. Sen vuoksi tirautin muutamat hunajatipat pöksyyn ja tunsin olevani miss maailma. Liikunnan lisääminen neljään kertaan viikossa katsotaan myös saavutetuksi. Eihän se aina sitä ole, mutta joku viikko kertoja on enemmänkin. Pysynee keksimääräisesti tavoitettuna. Olen ihan päällikkö.
Enpä olisi lähtiessäni uskonut, että niin vaan kuntoutusrouvien kanssa pikku itkut pirautetaan erotessa. Silleen oltiin tunneherkillä ja ryhmähenki on massiivinen voima. Eikä se, että työstimme liikettä ja tervettä elämäntapaa ollut se ainoa tavoitteemme. Kävimme monenkin kohdalla myös henkisen pääoman ja sielun terveyden asioita läpi. Ei ole ihme, jos kyynelkanavatkin aukeavat. Kerrassaan mahtava, mahtava kokemus. Voi kuinka voikaan ihminen olla kiitollinen saamastaan kokemuksesta. Sitä kun sattuu olemaan silleen herkästi väräjävä sielu, niin kaikki tämmöiset ovat voimallisia kokemuksia. Vähä niin kuin silleen, että rippileirillä tulee paukahtaa uskoon, sillä ryhmä ja herra ottaa niin lujasti eksyneen siipiensä suojaan.
Oli ihanaa viettää Ukkokullan kanssa koti-iltaa. Me ja romantikue. Kai se ikävä sitten loppuviimeksi oli, vaikkakaan sitä ei siuntiossa kerennyt tuntemaan. Mutta jossakin se minussa oli. Laitettiin kanapastat ja rouva keitti mansikkakiiselin. Vaniljajädellä se nautittiin. Ei ihan toisimme syötetty, mutta melkein. Oli taas jotenkin täydellisen tyydytetty olo. Eikä minulla ollut mitään hätää.
Minäpä kerron teille hauska leikin. Tää on hiukka porno, joten hyppää yli, jos tunnet etovaa oloa kaikkea eroottissävytteistä kohtaan. Muussa tapauksessa voin hyvin suositella kaikille pariskunnille. Otetaan kaksi tosilleen tuttuja ihmisiä. Ne voivat hyvin olla samaan sukupuolta tahi eri. Heitetään heidät alastomaksi ja lyödään lattialle pitkulleen. Otetaan läppäri siihen ja aukaistaan Spotifyista Vain Elämää soittolista. Se sellainen, missä on kaikki tuotantokaudet peräjälkeen. Kukin osanottaja vuorollaan saa soittaa oman lemppari biisin toisellensa ja ja sen tsipaleen aikana suorittaa eroottisen hieronnan ja tekee kaikkensa, että toinen vain nauttii. Työvälineinä voi käyttää suuta, varvasta, tukkaa ja napanukkaa. Ihan mitä tahansa. Mutta kahden biisin ajan toinen antautuu tälle taivaisiin nostattavalle käsittelylle ja hänellä on vain lupa nauttia. Ei mitään pakkoja, ei mitään ehtoja. Ollaan vain ja nautitaan. Hei, nautitaan. Siis nautitaan. Ymmärrättekö. Nautitaan.
Musa, kosketus, lämpö, läheisyys ja sexy. Aikas kiva, sanon. Pieni tekninen lisätuki. Kaksi biisiä on aika lyhyt aika, ja yllättäin siinä saattaa päästäkin vauhtiin ja ei taho lopettaa. Silloin voi ottaa ns. välibiisin, joka tulee automaattisesti soittolistalta. Mut kolme siis max ja vaihto. No niin, nyt kaikki sit leikkimään Vain elämää. Pari lasia punkkuu voi olla myös ihan kiva...
Jep. Arki on siis taas yllä ja mie keitän makkarakeiton. Aika köyhää näin la-illaksi, mutta joskus on hyvä palata juurilleen. Nyt pitäisi vaan jostakin saada sellaista hyvää voimaa ja energiaa, että kestää arjen pyörityksen. Olen lomaillut, olen kuntoutettu. Mitä vielä ihminen voi olla vailla? Ei mittään. Ole hiljaa hillo. Olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti