Rikkipoikkisärki

Hellurei! Täällä ollaan. Jos joku jo kerkesi huolestua, että nyt se on vetänyt ne ranteensa auki tai muuta vastaavaa suisaidii, niin dont vori. Sydän pumppaa ja aivo jumppaa yhä, mutta poikkirikkisärki on ihmisen lapsi. Koko viikendi meni erinäisissä projekteissa ja aikataulu lievästi bisi ja fyysinen väsy on estänyt kirjallisen ulosantini. Nyt sen verran pakottaa, että on pakko tänne muutama rivi kertoa. On se kauhiaa huomata, että ei enää jaksa, eikä kykene semmoiseen fyysiseen suoritukseen, kun haluaisi. Mielenkiintoisia hommia, mutta kroppa ei yksinkertaisesti enää kestä. Tsiisus, tätä kivun määrää. Mieli ja sielu tahtois tehä, mutta nyt on pakko ottaa elämän realiteetit huomioon. Voihan perse, en paremmin sano. Ei sillä hyvä, että olkapää huutaa hoosiannaa, niin niskapaska jäkittää ja nyt molemmat lonkat laittaa linkuttaa. Kai se on siirryttävä rollaatori liikenteeseen. Juu, juu, tiedän, että en saisi tehdä, mutta mun pää ei sitä vielä tajua, eikä hyväksy. Tähän on tultu. Piste. Olen romu. Käyttökelvoton. Ylijäämä. Kierrätykseen!

Ukkorähjä on joka keväisillä duunimatkoilla. Hän kiertää kouluissa opettamassa tulevaisuuden lupauksille liikennekasvatusta. Kreit. Olen siis liikenneleski. On kauhiaa huomata, että mulla on sellainen olo, että puolet musta puuttuu. Vaikka olenkin välillä niin kurkkua myöten täynnä parisuhdeshittiä, niin on orpo olo yksin. Pikku koirakin on hoidossa ja olen ihan yksiksein. Milloin tämä tämmöinen pääsi tapahtumaan? Minä, joka olen aina nauttinut vapaaehtoisesta yksinolostani ( siihen ei lueta niitä aikoja, jolloin vakituista parisuhetta ei ollut), enkä ole liiemmin koskaan tämän suhteen aikana tuntenut, että kaipaisin toista tai siis ikävöisin. En mie nytkään ikävöi, mutta olo on puutteellinen.   Enkä nyt tarkoita tätä sanan varsinaisessa merkityksessä, kröhömköhköh. Ehkä tämä tunnelmointi johtuu vain siitä, että olin kuitenkin himassa jo kello neljä ja ilta on ollut, puuhasteluista huolimatta, varsin pitkä ja ikävystyttävä. En mie nyt sano, että meidän parisuhde olisi komiikan riemuvoitto, mutta kyllähän se tuppaa välillä huvittaa. Huomenna kaikki on toisin, pitkä päivä duunissa ja olen vain onnellinen omasta seurastani. Just niin, ketä muuta sitä rakastaa, jos ei ihteään? No jos nyt hiukka herraa...

Phuuuu! ( tää oli puhallus.)

Herrasta tuli mieleen eilinen leffa. Se kerto lestadiolaistyttöjen makumatkasta maailmaan. Sen oli ohjannut Dome joku karukoski. Ehkä tarina voi olla hiukka kulunut ja klisee, mutta se oli hienosti ohjattu ja näyteltykin. Minä kyllä tykkäsin. Minua on aina kiehtonut se, että mikä on se uskossa se voima, joka kantaa ja antaa ihmisen antaa elämänsä herralle. Tutkimattomat ovat herran tiet, niinpä. Jumalan rakkautta.

Meittin vappu mökillä on uhattuna. Tästä en selviä. Ukkorähjä oli soittanut eilen vuokranantajalle ja sai kuulla, että tie möksälle on pahasti keskeneräinen. Talvella sinne on ajettu soraa ja sepeliä, jota ei vielä  (FUCK!!!) ole tasoitettu. Ja se on kuulemma hiinä ja hiinä, että pääsevätkö tasoittelee. Tuota en usko, kyseessä on yleinen saamattomuus ja se pistää mua niin perkele vihaksi. Huh, nyt kiehuu. Rauha, rauha. Mie menen sinne vaikka lentämällä, mut mie meen.

Hitto, kun mun tekis mieli jotain imeldaa. Sokerihimo on ottanut vallan jumalaisessa temppelissäni ja se kurnuttaa, janoaa lisää. Eikä mulla oo mitään. No okei, vuoden vanhat supersalmiakkijämät vedin jo, hiplasin hunajapulloo ja tutkin pakastimen. Ylaikaista, happamalle haiskahtavaa jädee laitoin mikroon, mutta ei sitä syö erkkikään. Löysin myös Lidlistä ostettuja kanelikierteitä, ne voisi paistaa. Iski laiskotus, mutta kai ne on pakko vielä uuniin vääntää. Tiiätkö tunteen, tekee niin hirveesti mieli, että melkein voisi laittaa nutun niskaan ja hilipasta kioskille. Tsukuu tai ihan mitä tahansa. Himo se on sokerinkin himo. Anna mun kaikki kestää! Järjen veit ja minusta orjan teit...

Ei maar, nyt paistan kanelikierteet. Vedän ne maidon kans nassuun, sit se hyvin nukuttaa. Mussun mussun ja tussun tussun. Öitä!