Ohi on!

Auringon nousu rusottaa häikäisevästi puiden latvoissa. Se on kuin iso tulinen pallo. Sitä kohti ei voi katsoa, muuten voi sokeutua.  Anteeks vaan, mutta nyt on pakko laittaa kaihtimet kiinni. En voi kuitenkaan olla mölläämättä kirkasta valoa ja sit silmissä on musta, sokea pallo. Mulla on kevyt ja helppo olo. Lopputyö on nyt palautettu. Täytyy myöntää, että jännitys tiivistyi loppua kohti. Eilen koulumatkalla jo luulin, että mulle on iskenyt noroviirus. Niin kummasti vatsassa kiersi ja hyvä ettei tullut plöröt pöksyyn. Mä en yleensä reagoi vatsalla, mutta oliko tämä niin jännä paikka, että ne perhoset sekoili vatsalaukussani epätoivoisesti. En uskaltanut edes paukutella, olisi vain siivekkäät lähteneet vapaaseen liitoon. Mitähän perhosia ne oikein ovat? Kuningatar kenties. Ei, kyllä ne minulla ovat varmaan ihan kaaliperhosia. Tai joku ruma yökkönen. Onko ripskaperhosia olemassa? Jahas, täytynee soittaa PPP:lle luontoiltaan ja kysyä moista.

Olo on helpottunut, mutta samalla haikea. Tämä oppimisen tie alkaa tulla päätökseen. On hauska huomata, kuinka me kaikki oppilaat ollaan kehitytty puolen vuoden aikana. Mielettömän upeita loppuduuneja. Eilen nähtiin vain osa ja odotan kovin kahta seuraavaa iltaa. Ihanaa huomata, kuinka kaikki ovat innoissaan ja jälki on niin pro. Alun haparoivista esityksistä ja piirtelyistä on kehittynyt selkeitä ja oivaltavia kokonaisuuksia. Ai, että mie nautin, katsoa muiden töitä! Jos olet kiinnostunut sisustuksesta, ja haluaisit oppia siitä jotakin uutta, niin voin suositella koulua jokaiselle. Puoli vuotta elämässä on niin lyhyt aika ja ainakin minä olin erittäin tyytyväinen siihen, että sain uutta ja varmasti erittäin käyttökelpoista asiaa. Koulun voi suorittaa ihan harrastusmielessä. Ei siitä ole pakko ammattia itselle saada.

Kohtasin eilen bussissa nykyaikaisen luontoilmiön. Edessäni penkillä istui teinityttönen. Semmoinen kaunis, rusoposkinen. Tuli mieleen Lumikki. Kääpiöitä ei näkynyt missään tai voihan se olla, että olivat niin kääpiöitä, että en niitä lattianrajasta huomannut. Enivei, tämä neitonen otti kännyllä itsestään about kymmenen kuvaa. Sellaisia lähikuvia, jossa suu mutristetaan huippumalliksi tai kuvassa näkyy vain silmä. Otti kuvan, tsekkasi, hylkäsi ja otti uuden. Sen jälkeen hän lähetti kuvan sosiaaliseen mediaan ( ei ollu fase) joku näitä nuorison suosimia, mistä mie voin tietää. Ja mikä vauhti siinä tekstin näppäilyssä!  Se tapahtui sekunneissa. Ei aikaakaan, kun puhelimeen satoi kommentteja solkenaan. Ja tämä kaikki tapahtui n. seitsemän minuutin aikana. On ne näppäriä, nämä nykyajan teinit. Minä en olisi yhtä kuvaa saanut tuossa ajassa otettua. Huikeeta! Ja mikä tässä on erityisen hauskaa. Tämä nuori neitokainen ei ollut millään lailla häiriintynyt, kun tuijotin tätä touhua kiinnostuneena. Hän ei varmaan edes huomannut, että setä kyttää. Toista se oli meidän nuoruudessa. Luimisteltiin pitkin nurkkia, eikä puhettakaan, että olisi kameran eteen vapaaehtoisesti haluttu. Ihania nuo nykyajan nuoret!

Ei maar, nyt on pakko lopettaa. Teen erikseen postauksen lopputyöstä kuvineen. Tulossa on.