Vaeltava sielu

On aamu. Niin kuin tähän aikaan päivästä tuppaa olemaan. Nukuin taas nopeesti. Tarkoittaako se silloin sitä, että nukkuu niin syvästi, ettei tajua nukkuvansa. On tajuton. Onneks kuitenkin herää, ettei jää viimeiselle matkalle. Se olis sit jo huonompi juttu. Se olis aika lopullista unta. Tai mistä sitä tietää, millaiset bileet siitä alkaisi. Tahtoisin uskoa, että sielu jatkaa, mutta ruumis jää. Ei sen niin välii, kyl mää tän maallisen majani voisin jättää, mutta sieluni, ethän jättäisi lastasi. Mun tuurilla syntyisin uudelleen sittisontiaisena tahi paskakärpiäisenä tonkimaan haisevaa lehmänläjää tai jotain. Eikä siinä mitä. Hyvä virka, huonot edut. Tuskin kovinkaan pitkä taival. Mihin sitten? Levoton sielu vaeltaa, monta matkaa voisi olla edessä. Mutta mihin kaikki päättyy, vai päättyykö koskaan? Mitä tarkoittaa vanha sielu? Onko matkoja jo paljonkin takana. Ei levoton. Rauha on. Olen siis tuore sielu. Levoton. Rauhaton. En tiiä. Ei tää tähän lopu. Sitä ei tarina kerro, onko se elämä joka jatkaa vai mikä...

Sielun vaellus

Mites se tuollai lähti? Sielun vaelluksella koko aamu. Liekkö yöllä sieluni levottomana vaeltanut. Suupielet oli kuolassa, kun heräsin. Sellaista valkoista töhnää. Missä olen seikkaillut vai olenko vain kuorsannut ja kuolannut vai peräti järsinyt nälissäni taas hampaita. Ei voi tietää, mutta pyrkimys on pyhä ja sielulle rauha, kiitos.

Miks passikuvat on aina niin kaameita? Se tuli taas todistettua. Näytän siinä säikähtäneelle korealaiselle sarjamurhaajalle, jolla on sellainen kuminen, löysä buldoggi pilailunaamari. On taas tulliviranomaisilla lystiä. Minähän siitä kärsiä saan, terroristiksi epäilevät. Arvaako tässä enää edes matkustaa. Joudun kuitenkin ruumiin tarkastukseen, niin olen epäilyttävän näköinen. Liekkö edes ihminen tuo, tuommoinen löysä kuminaama. Passikuvissa, jos missä, näkee oman ikääntymisen. Siinä toljottaa keski-ikääntynyt mies. Ei enää nuori. Ikä jättää jälkensä, se on väistämätöntä ja pakko hyväksyttävää. Ei mulla ryppyjä, koko naamataulu on valahtanut. Hassua, minnuu ihan huvittaa. Hyväksyn, hyväksyn. Vittu joo...

Tilasin uuden hesarin. Mulle on tullut vain pyhänumero aikaisemmin. Mutta nyt tämä uusi koko on niin näppärä. Se on helppo lukea sängyssä, ei väsy kädetkään ja mikä parasta, se on helppo ottaa messiin. Niin nykyaikainen en vielä ole, että mobiiliversioon siirtyisin. Se kuului kyllä pakettiin, mutta paperi on aina paperi. Tahtoo sen tuoksun, rapinan ja lehtimäisen tunteen. Ehkä sit, kun saan sen iPadin. Sit joskus, kun lakkaan köyhtymästä. Tässä iässä sitä on vastaan kaikkia muutoksia, mutta tämä oli edistyksellinen ja helppo omaksua. Parempi. Absolyytli.

Eilen sain hommattua kaikki lopputyön ainesosaset. Olenkin sitä päässäni paljon pyöritellyt. Lähes kaikki kirjallinen on jo tehty, mutta se lopullinen muoto etsii vielä itseään. Se hermostuttaa minua. Saan huomata, että se pyörii jatkuvasti mielessäni ja pyrkii minusta ulos. Remppa kohteessa odottaa loppusilausta, ja näin kuvia valmistuneesta joudun tovin odottamaan. Illalla aloitin tulostamisen ja kasaamisen. On monia vaihtoehtoja. Liian monia. Nyt vain pitää päättää ja päästä toteuttaa. Se on kyllä antoisaa. Teen sitä mielelläni vaikka hiukka ottaakin hermoon. Mun ongelmahan on siinä, että olen huono kestämään keskeneräisyyttä. Oppia ikä kaikki, sano.

Tänään alkaa Koulu! Jette kiva. Mykke mykke bra. Olen jo odottanut. Ajatella, enää tää kevät ja sit se on ohi. Olisihan tuota voinut vielä jatkaa. Kuka ties jatkankin. Siitä olen saanut varmuuden, että tätä tahtoisin tehdä, tää on mun juttu. Ehdottomasti. Tulevaisuus on mielenkiintoisesti avoin...