Hupsista Keikkaa!

Hip, hip, hurraa! Tavanomaisen tylsä lauantai-ilta sai yllättävän käänteen. Siinä illallista valmistaessani ja asiaan kuuluvaa valmistusjuomaa nauttiessani soitin naapurustossa asuville ystäville. Pikku hutikassa sain päähäni, että pannaan sittenkin juhlat pystyyn. Paahtopaistia ja muita härpäkkeitä oli riittämiin, joten, jos teillä ei oo muuta, niin tulukaa toki nauttimaan kanssani. Harvoin tämmöinen onnistuu, ihmiset ovat niin varatusti orientoituneita, että extempore yllätysjuhlat ovat harvinaista herkkua. Ehkä tähän vaikutti se, että mullahan piti olla juuri tänä kyseisenä viikonloppuna tupaantuliaiset yhdellekin muuttoporukalle, mutta olin ne perunut, vedoten kiireisiin ja yleiseen saamattomuuteen. Juhlia ei kannattaisi koskaan perua, ne ovat elämän suola ja sokeri. Sori kaikille asianosaisille, mutta saanen anteeksi, jos lupaan järjestää korvaavat illalliskemut tuota tuonnempana. Kauhiaa, elämä on yhtä juhlaa.

Ruoka oli hyvää ja ilta niin mukava, että päätimme jatkaa sitä tanssiruokalassa. Martta siis toden totta, lähti baariin ja pilkkuun asti vedettiin. Jotenkin mulle tuli sellainen tunne, että olin sen tarpeessa. Olen niin juntti, että väitän alkkomahoolin rentouttavan muutoin niin kireää mieltäni, sieluani ja whatever. Humphala oli jyrkkä mutta lievennän asianhaaraa sen harvinaisuudella. Hyvä minä, ei vielä niin seniili kuin ulospäin saattaisi luulla. Kaamea kankkunenkin oli ansaittu. Huokaista piti kerta jos toinenkin, mutta kestin sen kuin mies. Vieläkin on tukka tahmea, mutta hintansa väärti.

Mitä, mitä? Mikä on tuo hehkuva valoilmiö, joka häikäisee tajuntaa. Nyt pitäisi kiirehtiä ulos ulkoilemaan. Vetämään valoo pimiään sieluun, nauttimaan joka solulla. Ehkä mulle tällä hetkellä sopisi paremmin tumma harmaa, lohduton sade. Höpsistä keikkaa. Hyppään satulaan ja poljen rannan kautta fysioterapiaan. Olen valo. Olen aurinko. Hah, tuota et usko itsekkään!