Onnellisen tuomion arvoitus

Sataa pehmeesti kosketamalla. Rips, raps, lips, laps sanoo kattopelti mökillä. Tultiin eilen vasta ysin kiepeillä. Oli jo hämärää. Ilta jäi lyhyeksi. Ystävätär oli tehnyt makarooniloudan valmiiksi, vedettiin se nassuun ja heitin läskit töllön äärelle ja vedin jälkkäriks parisataa grammaa irtsareita. Vieläkin perse paukkuu. Ällöö, mut ihanaa. Katsoimme Hubotit. Se oli taas jännä. Olen aina fyssärin jälkeen kuutamolla ja veri väsy. Olis kauheesti paljon enemmän tehnyt mieli saunoa, mut en jaksanut valvoa, enkä lämmittää. Nukkumaan siis ajoissa. Nyt levätty olo ja sienimetsä kutsuu. Pari raadeltua Tattia töröttää pihapiirissä. Onko se lupaus paremmasta, joko niitä on? Jännittää... Oih, metsähenki ällös petä lastas. Pliiiiis!

Raadeltu rakkaus

Uskallanko ääneen kirjoittaa? Jos sen totean, se otetaan pois. Älä iloitse, sinut tuomitaan. Äläkä herrajumala ainakaan hymyile, älä ole onnellinen. Tulet katumaan! Paskat! Tämä on kolmas päivä, kun niska ei kipuile. Pientä jäykkyyttä, tunnottomuutta ja paineen tunnetta lukuun ottamatta olo niskapaskassa on normaali. Normaali. Normaali. Nou pein. Näin sen saa huomata, kuinka jatkuva kipu saa ihmisen ankeaksi ja mielen mustaksi. Sehän saatana syö elämän halun. Tuon maukkaan makupalan. Mehän kaikki olemme yksilöitä. Joidenkin kipu voi olla toiselle pikku nipistys. Puhutaan kai kipukynnyksestä. Hermokipu on lajissaan vittumainen. Se on tuska. En edes uskalla kuvitella, mitä elämä olisi, jos olisi joku erittäin vaikea ja vakava hermotuskipuilu jatkuvana riesana. Martta hyppäisi varmaan kaivoon, jäisi junan alle tai what ever. Olen niin herkästi väräjävä sielu... muka joo, senkin hölömö tonttu.

Tärkeenä tarvikkeita

Ostin eilen koulutarvikkeita. En saanut mailitelpounipenaalia. Olin pettynyt. Akateemisessa oli hassu, hompsahtava neitipoikamyyjätär. Oli vakava, Martta vähän kiusasi. Silleen lempeesti. Menin sinne listani kanssa ja pyysin apua. Myyjä oli tärkeenä. Martta ei. Kerättiin kaikkia välineitä ja olisin niin halunnut mailitelpounikamaa. Ei sit ollut. Näytin hyvin pettyneelle. Myyjätär otti asian vakavasti ja esitteli kaikki muut kamat. Oli bätmänii, änkriböötsii, barbii ja vaik mitä. Ei Martta hyväksynyt. Mä vaan heittäydyin lattialla potkimaan ja huusin: "Tahtoo mailitelpounii, tahtoo!" Kai myyjä säikähti ja soitti lastenkinosastolle. Ei ollut sielläkään. Tyydyin mustaan. Se on aina hyvä. Reppua en löytänyt. Olivat kaikki liian vakavia tai liian lapsia. Karjaan säästöpörssistä löytyy varmasti joku kiva. Sitten on hyvä aloittaa koulutaival. Kauhukseni myös tajusin, että minun on pakko ostaa iPad. Tahdon olla heti professionell. Eiks oo perusteltuu? Loomanin Teuvollakin on. Eikö Aple voisi sponssaa Martan kouluu ja antaa sellasen ihan ilmatteeks. Miks mun blogi ei oo sellainen, et kaikki sponssit laittais kaikkee kivaa mainostettavaks? Niin miks? Nyt olis padille tilaus. Hyvä padi. Tahtoo iPadii!

Onko nyt joku täyden kuun aika vai miksi julkiset liikennevälineet olivat taas täynnä hulluja. Martta pelottaa tuommoinen. Ajelin eilen eestaas ja joka kerta oli joku vinksahtanut kyydissä. Yks hullu potki metroo karatepotkuilla, ja näytti olevan täynnä kätkettyä vihaa. Hetken jo luulin, että kohta saa Marttakin monoa maistaa. Onneks ei. Kotimatkalla joku juoppo huusi koko matkan: " Miks naiset on niin vihasii!!" En edes uskaltanut katsoa. En mä tiiä, aseman seudulla pyörii sekakäyttäjiä, sellaisia pelottavan näkösii tonttuja, jotka ovat pihalla kuin lumiukot. Ehkä tämä kaikki juontaa juurensa sinne  kauas lapsuuteen. Olin sellainen hullumagneetti, joka veti puoleensa kaikki ylikäyttäytyvät hullut. Ihan oikeesti, aina oli joku kimpussa ja sai pelätä. Siksi kai ylireagoin. Mutta en opi tykkäämään metrosta. Se on epämiellyttävä. Ja pelottava. Ihan keskellä kirkastakin päivää, puhumattakaan iltahämyssä. Maanantaina olin duunis ysin jälkeen. Otin pirssin, kun en uskaltanut julkisiin. Pitäskö mun mennä terapiaan? Tai muuttaa maalle mummolaan?

Ou jee! Sienimetsä kutsuu. Emme anna pikku sateen haitata. Sehän on vain raikasta. Oikein herkullista viikonloppua jokaiselle. Olokee siis onnellisia!