Oudosti oravanpyörässä onnellinen

Mulla on outo olo. Ihan kuin osa mua olisi jäänyt jonnekin matkalle. En oikein ymmärrä elämääni täällä. Kun läksin oli syksy, nyt on talvi. Oliko joku joulu? Vuosikin on vaihtunut, kuinka kauan olinkaan poissa? Pitäisi tarttua taas ohjaksiin ja alkaa hoitaa bisneksii. Enks mää vaan voisi mennä rantaravintolaan ottaa yhden singhan ja kattoo auringonlaskuu, häh? Jotenkin loma ja se paikallinen elämänmeno siellä kyseenalaistaa tämän oravanpyörässä juoksemisen. Mikä on turhaa ja mikä tarpeellista? Vittu joo, mie oon ihan pihalla...

Ollaan taas suomiajassa. Raotin varovasti silmiä ja toivoin kellon olevan edes kuus. Ei sit ollut. Oli puolviis. Eli sama homma jatkuu, mummoherätykset. Rasittavaa. Mut onneks tänään on vielä veepee. Yritän tässä päästä jaloilleni ja kiinni takas elämääni. Oman pään sisälle, omaksi itsekseni. Eilen mietin kummallisia. Sellaistakin, että olenko onnellinen? Olenko tyytyväinen elämääni? Voisiko asiat olla toisin, tekisinkö jotakin toisin, jos siihen olisi mahdollisuus. Onks mulla viidenkympinkriisi? Pitääkö mun ostaa se Harley Davidson? Paskat, tähän ei mitkään mopot auta. Tarvitaan järeemmät aseet. Vittu, mie ostan panssarivaunun ja lähden sillä kylille!

Jos nyt vielä lomasta jotakin voisi horista, niin mielessäni on käynyt se paikallisten tyytyväisyys elämään. Ei niillä ole kovinkaan kummoista. Asunnot ovat mitä ovat. Onnettomia pelti ja vaneri hökkeleitä. Elämän tehtävä tai siis duuni on palvella turistia. Siitä heille pääasiallisesti leipä tulee. Elämän meno on rento, ei siellä turhia pullistella. Siellä ne makoilevat pitikin katuja, istuvat tuijottaen, ei kiire mihinkään. Ovat hetkessä. Meillä juostaan pinna kireellä paikasta toiseen, eikä kuitenkaan päästä yhtään mihinkään. Meillä on autot, talot, mökit ja kaikki. Ollaanko me tyytyväisiä? Kulutushysteria raatelee meitä. Me olemme sitä mitä omistamme, mikä on tittelimme, olemme raha, maine ja kunnia. Tyhjää. Ja mistäpäs minä tiedän paikallisten tyytyväisyyden? Voihan se olla, että ne kiroavat turistit ja haikailevat kaiken sen perään mitä meissä "muka" näkisivät. En mie tiiä. Mulle vain tuli tämmöisiä outoja ajatuksia. Mietittyäni ensi talven lomaa, päätin, että vähintään viisi tähteä on Martan hotellissa oltava. Just niin. Minä ja mun sielu elää ristiriidassa. Tästä täytyy ottaa selko. Tehdä ajatuksista sanoja, sanoista tekoja ja kenties saavuttaa jotakin onnellisuudelle olennaista.

Summasummaarum. En tiiä, onko tässä mitään tolokkua? Mutta toi kaksi viikkoinen laittoi mut taas ajattelemaan omaa elämääni. Tätä suorituskeskeisyyttä, ehdottomuutta ja järjestyksen paskantärkeyttä. Ei, en väitä, että se elämä muualla olisi sen auvoisempaa. Martta on perseruvella suomihenkinen ilmentymä ja sitä ei saa minusta pois vaikka keittäisi. Tai kilon paloiksi lahtaisi ja heittäisi sioille ruuaksi. Se on tahra ihollani jonka hyväksyn. Minähän olen minä. Tahra ihossa. Siinäpä oiva nimi elokuvalle tai romaanille. Tahra ihossa, hah. Vähän niin kuin Almodovariin uusin / Iho jossa elän. Hieno leffa muuten.

Se ei ole pahasta, jos ihminen kyseenalaista asioita ja omaa elämäänsä. Niin kuuluukin olla. Se on sitä henkistä kasvua, rakas lukijani. Me kaikkihan tavoittelemme onnea, henkistä rauhaa ja läsnäoloa. Kai. Tai ainakin minä. Ehkä joku muukin. Oliko tämä matka joku tienviitta? Nämä arvokkaat ajatukset mitä juuri nyt tunnen, eivät saisi kadota oravanpyörääni. Siksi kirjoitan. Minulla on kirjoitusmuisti. Jos laitan asioita ylös, ne jää myös paremmin muistiini. Piirrän ne sieluuni. Onnellisuuden tavoittelu ei ole sitä miksi olen sitä luullut. Se on minussa itsessä, sen löytäminen on se The juttu. Lohduttavaa. Löydän sen. Olenhan matkalla. Ikuisella matkalla. Rauhassa.

Hei, vielä yksi spuugi lomakokemus. Oltiin Eikun kans kattoo sitä Ladyboyshowta. Tiesin, että kaksi mun kaveria ( Ilkka ja Kimmo) ovat myös Thailandiassa lomalla. Ennen näytöksen alkua, olin juuri miettinyt poikia, missä päin he olivatkaan ja olisipa kiva nähdä heitä. Menee minuutti ehkä kaksi. Yhtäkkiä kuulen, kuinka joku alemmalta penkkiriviltä huutaa nimeäni. Olen hölmistynyt. Kimmo ja Ilkka istuvat siellä. Vilkuttavat iloisesti, vaihdetaan muutama sana. Maailma on pieni.