Kiitos ja Anteeks!

Vhot thö biutivull moooorning! Ihan sairas lintu konsertto ja aurinko kerää upeasti voimia! Se on kuulkaa kevät! Tunnen sen vanhoissa luissani. Toisin oli neljäkymmentäseitsemän vuotta sitten. Minä synnyin silloin. MinäMinäMinäMinäMinä. Tulin äänettömästi tähän maailman, napanuora oli kieroutunut kahdesti kaulan ympäri, olin sininen kuin jäätynyt mustikka. Luulivat jo elottomaksi, mutta niin vain ponnistin hengelliseksi. En todellakaan ollut mikään kymmenen pisteen tulokas. Onneton alle kaksi kiloinen, keltainen ja happikaappia vailla. Mut siitä se vain lähti, elämäni taival. Ketä voisi kiittää? Vai onko kiitettävää?

Minä ja rakas

Martta vauhdissa

Oikeasti ihmisen maallinen elotaival on lyhyt kuin kanan pissi jokisuistossa. Ajatella, minullakin enemmän elettyä kuin elämätöntä takana. Olenko jo vanha ja viisas, kaiken kokenut elämän astronautilus. Se tässä ikääntymisessä on outoa, että keho ja ruumis vanhenee, rapistuukin, mutta mieli ei muutu. Tai ainakaan minun ajatukset ei ole yhtään sen kultivoituneempia kuin kaksikymppisenä räkänokkana. Pelottavallakin tavalla sitä voi vielä kuvitella olevansa kaikki voipa, pystyvänsä vaikka kaatamaan kivitalon.  Todellisuudessa iän tuomat rajoitukset lyö vasten kasvoja ja silloin on vain nöyrästi ymmärrettävä kääntää se toinenkin poski läiskittäväksi. Höh. Ikääntyminen on kuin kaksiteräinen miekka. Järkyttävä sapeli. Fyysiset muutokset pakottavat kuuntelemaan elämän virtausta itsessäsi. Se ei ole enää soljuvaa ja nuorekasta itsestään selvyyttä. Höh. Kolottaako, vai eikö kolota. Ja mistä kolottaa. Mutta, mutta.... Päivä päivältä tykkään itsestäni enemmän. Armollisella tavalla jopa rakastan. Höh. Se on se vanhenemisen kulta. Helvetinmoinen epävarmuus, omiin jalkoihin kompastelu on muuttunut "nuoren" orhin sujuvaksi laukaksi viheriöisillä niityillä. Hah, oliko hienosti sanottu. Tykkään vanhasta minästä. Olen sinut minuun ja rakastan ympäröivää astraalia. Kyllä vanheneminen on huikeeta! Ai onko? Jos pitäisi kuvailla lyhyesti vanhenemisen iloja, voisin vain todeta lakonisesti: " En ole enää niin estynyt!" Sitä se juuri on. En ole estynyt elämälle.

Pläääh!

Sylissä

Vuodet vilahtavat silmieni edessä, sieluni synkissä lokeroissa. Kaikki se koettu ja kokematon saa aikaan elämän nälkää. Hitto, kun aika menee niin nopeasti. Neljä vuosikymmentä ja rapiat päälle on lilliputtisen pieni raapaisu valtakuntamme historiassa. Voih, vielä ei haluaisi miettiä elämän rajallisuutta, mutta kyllä se pistää hieman hiljenemään. Alkaako elää jo muistoissa, niissä hyvissä vanhoissa ajoissa? Ei helvetissä,  ykköstä silmään ja meno päälle. Hamaan loppuun asti. Vain me itse voimme vaikuttaa siihen, kuinka sulokkaasti ikääntyminen etenee. Voe hurja, on se hurjaa. Elämä on annettu elettäväksi, nautittavaksi hurmioksi. Tänään on hyvä päivä nuortua! Hhrrrrrrr!!!!!
P:S Onks vähän pervoo laittaa omia kuvia, mutta tänään on mun päivä. Menkööt!

Missä meret yhtyvät

Raunio raunioilla