Tiällä sitä nyt ollaan. Savonmuan syvämessä, Kallaveen iärellä. Savoo lottuutettaan, hiljoo ja kovvoo. Maijsema on syväntä särkevä ja silimiä hivelevä. Rantasaana anto parastaan ja matkanpölyt on lotrattu hevon kuuseen. Helekutti vie, kotkaapunti! Tiällä on immeisen heleppo henkäillä. Ei ou kiirettä, ei. Huokailoo vuan.
Uuvuttavan ajomatkan jälkeen saavuttiin tänne Kokkoniemen syleilyyn. Kaikki on söpösti ennallaan. Rantasauna kököttää kutsuvana rantaviivassa, mökki nyökyttelee lämpimästi tervetulleeksi. Täällä on paljon kättemme töitä. Muistoja menneiltä vuosilta. On rakennettu laituria, terassia tuplaten, paskahuussia ja kesäkeittiötä. Voi niitä aikoja!
Maiseman kauneus saa minut aina hetken hiljaiseksi. Katsoessani sitä, muistan kuin liukuhihnalta, kaikki ne ilot ja surunhetket. Tänne näin on kertynyt paljon muistoja. Onhan täällä vietetty kesiä jo vuosikymmeniä. Niin, vuosikymmeniä. Aika rientää ja minä jymähdän.
En saanut nukuttua. On liian kuuma. Aitta, tuo viimeisiään vetelevä vanha rähjäke on yleensä ollut vilpoinen nukkua. Mutta ei näillä helteillä. Öinen tunnelma oli kuin huonosti lämmitetyssä saunassa. Väänsin, käänsin ja huokailin hikisenä. Mutta tätähän tämä nyt on. Näin turistina vie aina oman aikansa ennen kuin tottuu ilmaston muutokseen ja tähän aikaeroon. Luovutin kello neljä ja turrautin pannukahvit. Täällä juodaan aina pannukahvia. Siinä on lapsuuden maku.
Ei minulla nyt ole valittamista. Ilma on hieman raikkaampi. Aurinko kerää voimiaan, siellä jo nostattelee. Ensimmäiset säteet tavoittelevat jumalaista vartaloani ja tunnen hienoisen lämmitteen. Yritän sopeutua tilanteeseen ja heitän neekerivaihteen päälle. Hups, noin ei kai saisi sanoa. Sanon.
Uhmasin illalla hikeä ja hellettä lämmittämällä vielä saunan. Heitin helvetinmoiset löylyt, ähkyin lauteella ja annoin polttavan kuumuuden kärventää korvanlehtiä. Välillä pulahdin vilvoittavaan veteen ( siis ainaskii sata astetta lämmin) ja olo antoi myöten. Kylmä Karhu ja laskeva aurinko hyväilivät tajuntaani ja matkan rasitteet olivat kadotuksessa. Tämä on just tätä. Lähellä ydintä, vaatimattomasti mutta kuitenkin kuin kuninkaallinen. Elämän pieniä, mutta niin suuria onnellisuuksia.
Kauhiasti paljon ei jaksanut nähdä vaivaa illallisen eteen. Tehdään nopeasti jotakin helppoa. Kaivelin Lähiruokaostoksiani ja kas, grillikemut pystyyn. Patte pesi ja keitti uudet perunat, minä pyöräytin salaatin ja grillasin. Jumankekka, mikä makujen sinfonia. Yksinkertaista, nopeaa ja helppoa. Mutta silti yllättävästi erityisen hyvää. Kiitos puhtaiden, hyvien raaka-aineiden. Grillistä nousi valkosipulikasleria, ryynimakkaraa ja valkosipulimakkaraa. Kaveriksi tuoretta, mahtavaa ruisleipää ja kaurainen leipä. Päälle voita. Tätä ei mikään voita! Oltiin taas elämän alkulähteillä. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos!
Tänään käynnistyy ensimmäinen osa sukuturneesta. Mutsille eka, tietty. Ja sit moikkaamaan 93-vuotiasta isoäitiäni. Soitin hänelle matkalla ja kysyin, että jaksaako hän näillä helteillä ottaa vieraita vastaan? Vastaus oli, että vaikka nelinkontin, mutta käymättä et jätä. Hurmaavaa! Onhan tässä mennyt jo useampi kesä ajatuksella, että tämä voi olla viimeinen kuin näemme. Niin vain mummo porskuttaa. Pieni ja hauras kuin pikku lintu, mutta kuitenkin sitä sitkeyttä vielä löytyy. Huonoina hetkinä, talven pimeillä ja pakkasilla toivoisi jo pääsevänsä pois. Mutta kesä herättää, ellei tämä kesä tapa tällä kuumuudella. Mutta me vielä tapaamme. Se on aina jotenkin herkkää ja vähän itkuistakin. Ja minulle suuri ilo ja kunnia.
Menisinkö kokeilemaan uutta unta ennen kuin aitta saa uudet löylyt. Patte ja pikkukoira nukkuvat, onnellisena molemmat pierevät. Sinne heitän itseni hikoilemaan ja päästän ehkä muutaman paukun minäkin.... Hoh hoijaa.... Kupillinen mokkoo vielä ja yks spaddu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti