Pienen pieni sekajäte vain

No huh, huh! Olipa taas yö. Sellaista vuoristorataa ettei meinannut mukana pysyä. Enkä pysynyt. Vieläkin sielua riipii se tuska, mitä näin. Juppe teki kuolemaa ja mää itkin niin sydäntäsärkevästi. Unet ovat minulle totista totta ja vollaan siis oikeesti. Onneks UK on kartalla ja se osaa mua tyynytellä. Kuulin unen läpi hänen lohduttavat sanat ja taas kerran ymmärsin, et kaikki on vain unta. Se auttaa. Itku on sielun janoa, sano.

Olin mesonut muutakin ja kädet oli käynyt tiuhaan tahtiin. Tavarat yöpöydältä oli lattialla ja UK oli saanut väistellä iskuja. Tällaisten öiden jälkeen on olo aamulla poikkeuksellisen raskas, aivan kuin ei olisi levännyt lainkaan. Pää on ihan jumissa ja ruumis raskas kuin maratoonin jälkeen. Tai mistäs mää tiedän, millainen olo maratoonin jälkeen on? Voihan se olla kevytkin. Pitänee juosta, niin tietää eikä kuvittele. Mut noi unet on kyllä häröjä. Aina olen niitä nähnyt, mutta parisen vuotta on meno ollut kuin villissä lännessä konsanaan. Ei kiva hei.

Tän mä aina nään, kun saavun tänne

No mitäs se laiska luettelis? Kyökkissä alkaa olla jo koti. Saatiin kamoja purettua, mut jostakin kumman syystä, en tuntenut iloluontoista tyydytystä. Sitä niin, mitä tuntee, kun uuteen keittiöön laittaa omat pikku tavaransa ja asettuu taloksi. Kaikki on jotenkin niin sekavaa. Purin kamat ajattelematta mitä mihinkin laitetaan. Kunhan sain pois laatikoista. Kaikessa on vielä niin väliaikaisen tuntua. Se paska kantautuu jaloissa takas keittiöön ja on turhauttavaa yrittää olla järjestelmällinen ja siisti ihminen. Eikä se keittiökään ole ihan niin kuin pitäisi. Ovet miten sattuu, yksi vedin puuttuu ja mitä vielä. Tuollaiset asiat häiritsee Rouvan taiteellista ambitioo.

Eilen kävi sälekaihtimien asentaja. Tuli niin kuin oli sovittu ja teki duuninsa. Tuli heti suojattu olo. Mulle on tärkeetä, että kukaan ei pääse kyttäämään sisälle. Kaikki naapurithan vaklaa koko ajan meitä ja mä haluan olla piilossa. Kovin oli suulas mies, tämä asentaja. Kerkesi kertoa yhtä sun toista. Hassu ja upeeta, et joku hoitaa hommat himaan.

Tähän aukenee maisema. Vihreetä jo. 

Laittelin eilen peitelistoja, niitä tarvitaan tässä asunnossa. Meinasi mennä hermo, kun homma ei skulannut ihan niin kuin olin käsikirjoittanut. Ostin mm. keittiön ikkunan alaosaan puisen peitelistan, joka oli sit tarkoitus käsitellä puuöljyllä. Tarpeeksi tummia ei ollut saatavilla. Aloitin homman ja sain huomata, et ei olla lähelläkään alkuperäistä. Puunsyyt jäi ikävästi näkyviin ja minä kirosin. En antanut periksi, vaan käsittelen puolen kymmentä kertaa ja niin vaan sain listan seinälle tahi ikkunalle, miten sen nyt ottaa. Saa nähä, mille se näyttää nyt. Meneekö vaihtoon vai kelepaako.

Taas kerran siivosin ja riehuin imurin kanssa. Mä olen ihan maaninen, kun jynssään niitä lattioita. Kohta on vinyylistä pinnatkin imuroitu, niin tanakasti rouva istuu imurin varteen. Oikeesti mua säälittää ne meidän lattiat. Se paska pyörii siellä jaloissa ja varmasti jättää jälkensä uuteen, ihanaan lattiaan. Verta itkee sydämein.

Vein autolastillisen remppajätettä sortti-asemalle. Se tuottaa minulle suurenmoista tyydytystä. Voisin jopa sanoa, että olen rakastunut Kirkkonummen sortti-asemaan. Pikkuhiljaa paskan määrä vähenee himas ja ajatelkaas, jos ei olisi paikkaa minne ne viedä. Ja nyt vielä niin näppärästi kotimatkan varrella. Oottakaahan, kun ollaan päästy asettuu taloks, sit mä aloitan suuren puhdistuksen ja vien kaikki loputkin tunkiolle. Itteni ensimmäisenä. Musta tulee sortti-aseman lemmikki. Hmmmm... mihis mie muutan? Olisinko pieni sekajäte vai vaarallinen jäte. Muovii ja metallii en oo. Olen kuitenkin toistaiseksi vielä luomu. Jos nyt noita happokäsittelyjä ei lasketa.  Olen siis pienen pieni sekajäte vain... Semmonen söpö lutukka.