Mies vailla menneisyyttä

Viimeisiä viedään. Vikapäivä ennen muuttoa. Samalla, kun laitan elämääni laatikoihin, teen jäähyväisiä. Kaikki on viimeistä kertaa tässä ja nyt. Vikapostaus näiltä huudeilta, tässä maisemassa, tässä työhuoneen ikkunan edessä. Katson tarkkaan ja tallennan.

Viisi vuotta hurahti tuosta vaan. Kotiuduinko koskaan tänne näin. Alku oli hankalaa ja olin lähdössä takaisin minulle rakkaille kulmille. Lähtö hieman viivähti ja omalla tavallani olen oppinut viihtymään myös täällä. Eikö se ole loppujen lopuksi niin, että ihminen viihtyy juuri siellä missä on ne rakkaimmat. Tekeekö paikka ihmisen vai ihminen paikan. En toki yhtään laita vastaan, että pääsen takas kotiseuduille, sillä sitä Espoo on minulle. Tunne siellä päin on nimittäin vahvasti takaisin kotiin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tutkimaan tienoot ja tekemään kaiken taas tutuks. Sekin on ihmiselle hyväks, että vaihtaa välillä maisemia. On niin kuin jotenkin uus. Kaikki.

Yks pakkaa kaks kakkaa muuta sitten ei tarvitakkaan

Pakkaaminen saavuttaa kliimaksiaan. Vaikka se on raskasta, niin samalla äärimmäisen tyydyttävää. Kaapit tyhjenee, tilaa aukeaa ja minä olen valmis. On ihanaa riehua rätin kans ja pestä paikkoja. Kummallisesti sitä pölyä ja likaakin löytyy. Muka siisti ihminen. Tällainen perusteellinen pesu tuottaa jotakin alkukantaista mielihyvää. Toki, sen rätin kans heiluu muutoinkin, mut en mää mikään nyysijä ole. Kattilakomeroa en ollut pyyhkinyt sitten viiteen vuoteen. Sinne niin perälle on vaikea päästä ja niin on jäänyt. Uusille asukkaille pitää tehdä parasta puhdasta. On sit kiva tulla uuteen kotiin. Itse arvostan sellaista erityisen paljon.

Meittin muutto menee siis näin. Huomenna tulee muuttofirma ykstoistkolmekymmentä. Mun kamat matkaa jo Maininkitielle. Toivon todella, että yhden huoneen lattia olisi jo laitettu ja sinne niin pakataan mun maallinen omaisuus. Muutan taas evakkoon, mutta vain pariksi viikoksi. Seuraava steppi on UK:n muutto 12.5. Silloin purjehdimme lopullisesti yhteiseen satamaan ja asettaudumme lempemme pikkuiseen pesään. Remontti ei suinkaan ole vielä silloin valmis. Elättelen toivetta, että kaik muu olisi jo asuttavassa kunnossa, mut kylpytilat ottaa sen viisi viikkoa ja purku alkoi tiistaina. Jos tämä kaikki ahistaa liikaa ja remontti on sietämätön, niin aina voisi asustella mökillä väliaikaisesti. Joku takaportti.

Guud bai mai laav ja Tolu

On mulla vähän haiku. Se on sama kuin ikävä, mut silleen semisti. Se hetki, kun kaikki kamat on viety ja viimeinen rätin heilautus tehty. Olet entisessä kodissasi yksin, se on jäähyväinen. Voi olla, että pieni kristallin kirkas ja suolainen kyynel vierähtää iän karheuttamalle ja turvonneelle poskelleni.  Yksi vaihe elämässä on takana ja kohti uusia koteja. Jos elämässä ei mitään muuta jää mieleen, niin kodit muistaa aina. Tavallaan sitä mennyttä elämää elää kotiensa kautta. Muistaa missä oli sekin joulu, kun sain paketista suihkusetin tai sen puurokattilan. Missä vietettiin mun nelikymppiset, missä asuin silloin, kun joku tuli elämääni ja joku lähti. Kodit ovat elämän päiväkirjoja. Hah, löysin muuten kellarista yhdenkin päiväkirjan ja jäin sitä kevyesti lueskelemaan. Hitto, miten sitä onkin voinut joskus olla niin naivi ja hölömö. En sit tiedä, onko kehitys mennyt eteen vai taaksepäin, mutta kirja lähti tunkiolle. Olen mies vailla menneisyyttä ja se tuntuu hyvälle. Nyt p a k k a a m a a n! Se on menoa nyt!