Neljäkymmentäkuusivuotta!

Päivälleen 46- vuotta sitten tein näyttävän sisääntulon maailmaan. En todellakaan ollut mikään kymmenen pisteen pienokainen. Onneton keskosrääpäle, joka vietti ensimmäiset hetkensä jossakin fucking keskoskaapissa.

Napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa kuristavasti kaulan ympärille. Tulin ulos hiljaa kuin kuolema, sinisenä kuin jäinen kosketus. Kaikki luulivat minun kuolleen. Kätilö katkaisi napanuoran, jolloin olin antanut mahtavan veritulitteen ympäri synnytys-salia. Kaikki olivat olleet vereni tahrimat, upeeta! Mulla oli jo silloin draaman tajua....

Siitä alkoi maallinen taivallukseni. Onhan näihin vuosiin mahtunut yhtä jos toistakin. Paljon iloa, aika paljon matala lentoakin ja sitä ikuista itsensä etsimistä. Loputon matka. Suuri seikkailu.

Määränpäätä emme tiedä etukäteen, luojalle kiitos. Mutta jos katsomme todennäköisyys teorioita, niin kyllähän tässä jo enemmän loppusuoralla ollaan kuin lähtöviivoilla. Tuntuu jotenkin lohduttomalle. Helvetinmoista menoa vain siksi, että voi huomata kiireen olevan turhaa juoksua elämän kanssa. Kaikki se arasteleva elämän nälkä ja jano, pelottava epävarmuus ja elämän ainutlaatuisuus ovat ohi nopeasti. Ihan liian nopeasti.

Minua on huijattu. Koko matka, tänne asti, on vain tavoitellut sitä hetkeä jolloin oivaltaisi elämän tarkoituksen. Ja nyt, kun on kenties saanut maistaa hieman sitä oivalluksen makeaa mettä, tuntenut kypsyyttä ihmisenä ja alkanut nauttia omasta itsestään, alkaakin jo loppulaskun aika, voi helvetti soikoon!

Olenkin ymmärtänyt, että nyt on se aika jolloin pitää elää tässä ja nyt! Elämästä pitää nauttia, jokainen hetki on ainutlaatuinen. Huomenna se voi olla jo mahdotonta. Hei, ihan hirveen järkyttäväääää!!!

Näin viime yönä aika härskin unen. Tai miten sen nyt ottaa...

Olin raskaana viimeisilläni. Ja synnytys oli käynnistymässä synnytysosastolla. Se oli epätavallista, koska olen tietääkseni mies. Vatsa oli mahtava ja tunsin pienokaisen sisälläni. Minua kiristi ja puristi.

H-hetki lähestyi ja hoitohenkilöstö käski minua ponnistamaan. En kuitenkaan tuntenut mitään erityistä tarvetta. Helvetillisellä tuskalla tein kuitenkin mitä käskettiin. Tunsin jotakin tulevan minusta ja olin helpottunut sen olevan ohi. Mutta olin tehnyt vain muutaman kovan ulostekikkareen. Henkilökunta huusi, että en ota ponnistamista vakavissani. Minun tulisi yrittää enemmän. Ihmettelin, että en voi tietää, milloin tulee lapsi ja milloin kakka?

Vihdoin ja viimein synnytin lapsen ( sukupuoli jäi epäselväksi.) Synnytys oli järkyttävää kipua ja tunsin kuinka alapääni repeili. En oikein tiedä, mistä synnytin. Haarojen välissä oli jotakin mikä repesi ja mistä lapsi tuli ulos.

Olen osastolla ja alapääni on kursittu kasaan ja tunnen kuinka kipulääkitys alkaa heiketä. Huudan tuskissani apua, kukaan ei kuule, eikä tule auttamaan. Raahaudun sängystä käytävälle ja en pysty kivultani kävelemään. Konttaan käytävässä rukoillen, että joku auttaisi ja katsoisi mikä on vikana. Luulin kuolevani.

Yhtäkkiä olenkin leikkauspöydällä ja lääkärit epäilevät, että ompeleet ovat jotenkin liian tiukassa tai väärin ommeltu. Rukoilen lisää kipulääkkeitä.

Lääkärit laittavat ohuen letkun sisääni peräaukosta ja ilmoittavat, että näin saan kipulääkkeen. Tunnen kuinka kipu alkaa hellittää ja tunne on jumalaisen autuaallinen. Mutta samalla huomaamme, että pitkin ohutta letkua tuleekin vain pierukaasua oikein äänitehosteella. Olen jotenkin nolo, mutta mitä enemmän piereskelen, sitä parempi oloni on ja kipu häviää. Kaikki ovat tyytyväisiä. Syntyneestä lapsesta ei ole mitään mielikuvaa.

Hassu uni.

Jep. Vuosipäiväni alkaa kallistua iltaehtoolle. Taidankin laittaa nuorentavan, kohottavan, hehkuttavan naamion päiväni kunniaksi.

Kiitän nöyrästi tästäkin päivästä. Sillä tästä eteenpäin, jokainen päivä on suurenmoinen lahja. Hah!