27.1.2018

Kantaako elämä

Tavallisen taivaallinen lauantai. Oonks mie koskaan kertonut, että la-päivät ovat päivistä parhaita. Niissä on oma hehku. Kaikki on mahdollista ja illalla on sauna. Olen ottanut tavakseni aloittaa päiväni avantouinnilla. Siitä saa kivasti energioo ja viikon rasitteet karisee itäiselle lahdelle. Kiva joo.

Olimme vuorokauden täydellisessä tietotekniikka katveessa. Joku rakennustyömaa oli rikkonut kaapeleita ja mitkään rakkineet ei toimineet. Ei se mua eilen illalla kauheesti haitannut, ainostaan riippuvuustapani olla nenä kiinni somessa koki joitakin kummallisia oireita. On se perkele kumma, kuinka ihminen on jäänyt jumiin soosialaiseenmeediaan. Eilinen ilta meni vielä, mut aamulla alkoi tehdä jo tiukkaa. Elisa guru kertoi, et vika on isompi ja tod.näk. se on pahimmillaan rikkonut talosta kuidut. Ou nou, hetken jo pelkäsin, et joutuu olemaan ilman yhteyttä koko viikonlopun! Mitä hittoo mä sitten teen. Yhtäkkiä yhteydet palasi ja mä sain huomata, et kukaan ei ole mua kaivannut ja mitään ei ole maalimassa tapahtunut. Voisiko jopa kokeilla somepaastoa, sehän voisi olla virkistävää.




Ostin torstaina sähkötupakan. Sellaisen ison ja hienon. Se oikeesti toimii ja savut ovat mehevän tupakkimaiset. Poltan loppuun askit mitkä löytyy ja sitten siirryn sähköiseen tupakointiin. Viikolla tuli dokkari aiheesta ja se antoi rohkaisevaa tietoa. Myrkkyä on näissäkin, mutta jo huomattavasti vähemmän. Mä oon pahasti nikotiinikoukussa ja olen valmis yrittämään. Olen niin hemmetin väsynyt ja perin juurin kyllästynyt tupakoimaan. Voisitteko muistaa mua iltarukouksessanne ja antaa mulle voimaa onnistumiseen. Vedän sähköö ja sit jossain vaiheessa siitäkin pois. Olen sen ansainnut.

Toinen kerta Espanjaa ja olen huumaantunut opiskelun tunteesta. Sain jo huomata olevani vähä-älyinen ja hidas. Espanjaksi. Mut Suomeksi olenkin sitten terävä ja noheva. Tahti on aika joutuisa ja laahaan perässä siksi, koska mun on kirjoitettava kaikki ylös tämän muistini takia. Mitä tänään opiskelen, en sitä enää huomenna muista. Eli periaatteessa voisin käydä koko ajan sitä ensimmäistä oppituntia joka torstai. Kaikki asiat ovat minulle uusia, tih. Muy bien.



Terapiassa mennään syvemmälle niin, että hirvittää. Ymmärrän jotakin sellaista alkukantaista mikä on kulkenut mukanani vuosikymmenet, enkä välttämättä olen tajunnut niiden vaikutusta itseeni, elämääni ja koko maailman kaikkeuteen. Raskaita asioita liioittelematta ja koko minäkuva on rakennettava, löydettävä uudelleen. Ymmärsin voimallisesti sen, että kannan mukanani hyljätyksi tulemisen tunnetta ja sekös sitten voi antaa oman säväyksen siihen miksi olen tällainen kuin olen. Olenko koskaan saanut itkeä sitä, että oma isä hylkää pienen poikansa siinä vaiheessa, kun hän olisi isää eniten tarvinnut. Nyt ymmärrän, että olen elänyt elämääni siitä tunteesta, että joku hyväksyisi minut ja antaisi edes hitusen turvaa ja rakkautta. Elämä on ollut taistelua olemassa olosta ja näillä kilometreillä turnausväsymys alkaa jo tuntua. Sieluun sattuu ja kestääkö pää. Ei kuulkaa ole ihme, jos painajaiset rienaa. Todellinen minä ja tuska kumpuaa öisin, kun päivisin pistän niin perkeleellisesti vastaan. Nyt saattaisi olla oikea aika antaa tulla ja uskaltaa olla. Ihan vain itsenä. Mutta uskallanko, entäs jo katoan.

Pitääkö ihmisen kasvu ihmisenä mennä tuskan kautta. Eikös se voisi olla pehmeää pumpulia, hellää hyväilyä. Voiko enää tässä iässä kasvaa ja muuttua, voiko asioihin tulla muutos ja onko se hyvä vai huono. Voihan se olla, että terapia muuttaa minut huonoon suuntaan. Tajuan, että olen läpensä paska, häijy ja todellinen minäni alkaa tulla esiin. Tai voiko se jopa mennä niin, että sama paska uudessa paketissa. Terapia herättää minussa paljon kysymyksiä ja pohdintaa. Hirveetä kelaamista. Raskasta mutta samalla antoisaa. Välillä pelottaa, että pikku pää saattaisi mennä sekaisin. Näen unia, että olen menettänyt järkeni ja välillä en oikein tiedä mikä on unta ja mikä on totta.

Olisi kiva kirjoittaa tähän loppuun joku kiva kevennys eli esimerkiksi kyllä elämä kantaa. Mut kantaako se. Entäs jos ei kanna. Niinpä, siinä mulle yksi murhe lisää kaikkien muiden kannettavien joukkoon. Jos nyt kuitenkin lähtis sinne avantoon, opettelisi Espanjaa ja heittäisi muutaman voltin. Tänään on kuitenkin lauantai ja kaikki voi olla mahdollista. Pitäiskö perkules tehdä illaksi lihapullia. Hyvä ruoka parempi mieli. Adios!

6 kommenttia:

  1. Siinäpä se. Kun ei elämä aina kanna. Ite löysin sisäisen rauhan vasta kun hyväksyin ja suostuin myöntämään itelleni, ettei kaikki aina järjesty jotenkin parhain päin. Ettei kaikkea voi korjata, vaikka olis kuinka ultimaattisen itepäinen tai taitava. Eikä tarvitsekaan. Että kaikki järjestyi sillä, että ei tosiaankaan järjesty, ja lakkasin vastustamasta sitä. Kuulostaa ehkä eri himmeeltä, ja niin saattaa hyvin todennäköisesti ollakin, koska oon ihan ite tän päätelly ja päässäni kehittäny ;D

    Ai että, lihapullat kuulostaa mainiolta! Maistuis kyl mullekin. Onkohan meillä jauhelihaa pakkasessa, hmm.

    ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki järjestyy sillä ettei ne järjesty. Toi on just hyvä, helvetin hyvä!! Mä yritän ja yritän järjestää kaikkea ja koko ajan. Sit kun ne ei mee niin kuin olen järjestänyt niin mitä sitten? Mitä jää? Tää himmeys sopii mulle, jos yrittäisi lopettaa olemasta hyvä ja täydellinen. Vähän armoo ehkä.

      Täytyy myöntää, että lihapullat vaihtui murekkeeseen. Sama tavara, mut helpompi duunaa. Kaverina uunijuurekset ja herkkutattisoosi.

      Poista
  2. Sähkis on huomattavasti parempi kuin tupakka niinkuin siinä dokkarissakin kerrottiin. Muutamia vuosia sitten jo hieman yrittelit ... I tse pääsin sillä eroon vuosikymmenten pössyttelystä ja nyt pari kuukautta sitten myös sähkiksestä, hyvä minä :). Toivottavasti kohta voin sanoa sulle että hyvä sinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dokkari oli hyvä ja motivoiva. Ne vanhat sähkärit oli huonoja, nyt kokeillaan uudella ja toiv paremmalla.

      Hatun nosto Viiville, olet onnistunut. Siihen minäkin pyrin!

      Poista
  3. Voi. Nyt mun tekis kyllä mieli halata sitä pientä isän hylkäämää poikaa :(. Tuli ihan hirmu surullinen mieli. Ja pisti miettimään sitäkin, että onko se terapia lopulta hyväksi vai pahaksi. Varmaan hyväksi, kun riittävän pitkälle pääsee ja tulee ymmärrys, mutta se matka sinne tuntuu kyllä aika raskaalta. Onneksi sulla on se suomies-panjaseura, jonka aikana ei varpisti pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin hablaamaan sitä espanjoolia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää on kato niitä asioita joita et itseltä pakoon pääse vaik tahtoisit. En löydä muutakaan keinoa , kun kohdata paskan ja toivoa, et siitä ne pikku hiljaa pehmenee ja joku päivä katoaa pois, puff vaan. Sen verta kuitenkin olin osannut varautua, et en odottanutkaan tämän olevan helppoa.

      Kovasti täällä espanjoolia vaan yritetään tankata. Mut tyhmähän mie oon siinäkii :)

      Poista