Hetki lyö

Nytkö se viilenee? Mökkitienoo on saanut sumuhupun yllensä. Mistä sumu tulee, mie en tiiä. Onko se sitä, että kylmä ilmamassa höyrystää lämpöisen? Kaunista se on ja pehmeetä. Miks sumu liitetään aina kauhuun? Tässä ei oo mitään pelottavaa, päinvastoin. Mun tekisi mieli heittää itseni aatamiksi ja antaa sumun kosketella, hyväillä. Mä voisin eksyä sumuun, kadota. Aaaah, sumunlapsi mä oon... ihan selevinpäin.

Suloisesti sumussa

Mitä ihmettä mä voin kirjoittaa, kun mun elämässä ei tapahdu mitään. Nyt meni kyllä väärin. Juuri silloin, kun ei tapahdu mitään, niin silloin juuri tapahtuu. Nimittäin päässä. Olenhan jo maininnut, että elämän pysähtyessä ympärillä, ihminen alkaa kuunnella itseään. Onko se hyvä, vai onko se huono? Siitä nyt ei ota pirukaan selvän. Tai no ehkä piru, mutta maalaisjärki on koetuksella. Ihmisen on hyvä välillä miettiä ja hei, pysähtyä. En mie sillä, että tulisi jotenkin paremmaks, mutta tilannekatsaus ja suhdannepoliittinen tutkailu voi olla hyvinkin antoisaa itsensä kanssa. Esimerkki. Voiko lähes viiskymppinen ihminen toivoa vielä elämältään jotain? Voiko sitä, tarkoitan elämää, laittaa vielä kiertoon, syntyä uudelleen ja tehdä mullistavia muutoksia? Vai onko jo liian myöhäistä? En mää nyt tarkoita, että koko paska pitäisi panna vaihtoon. Mutta vieläkö voisi laittaa itselleen tavoitteita, niitä niin, mitä nuorempana ei tajunnut tai joku muu oli elämässä tärkeempää. Ei kai tuollaiselle ole koskaan liian vanha. Ja jumangegga, tuollainen ajatusmallihan pitäisi ihmisen juuri viriilinä elämään, jos ymmärtänette mitä tarkoitan.

Martta Big the Möksä

Minä uskon, että näitä pysähdyksiä tiputellaan mun elämään juuri siksi, että rauhoittuisin ajattelemaan. Muutoinhan  mie olen niin tollo, että en tajua, vaan mennä touhotan. Ihminen on pyhä kolminaisuus. On sielu ja psyyke. On fysiikka ja terveys. On kikuli ( tahi pimpsa) ja seksuaalisuus. Viimeisen vuoden fyysiset koetinkivet ovat varmasti merkki jostakin. Pannaan katkolle miettimään, sanoi luoja jo luodessaan. Minä jo melkein luovutin. Aloin ajattelemaan, että loppuelämäni osa on kärsiä ja tulla vihaiseksi valittajaksi. Ei tämä mikään ihme ole, mutta ihmettelen silti. Olkapää operoitu ja siitä tulee parempi kuin entinen. Tällä hetkellä, juuri tällä nimenomaisella hetkellä, minun ei koske mihinkään. Ei ole niskapaskakipua, ei kolota lonkkaa, ei satu ranteeseen, eikä sormiin. Mitä vittua? Mun osa oli kärsiä.  Mitä mä nyt teen? Olenko saanut jatkoaikaa? Saanko uuden suunnan elämälle? Minut piti pysäyttämän, että voisin kokea tämän ja ymmärtää.

Voi herranduudelis sentään! Tästähän saattaa tulla uusi alku. Nyt kerätään voimia, pysähdytään hetkeksi ja annetaan ajatusten tuottaa. Nyt on jo varma, että alan rakastamaan itseäni enemmän. Kyllä, luit ihan oikein. Haluan itseeni sellaisen suhteen, että siinä jää kuninkaallisetkin toiseksi ( sori ja kiitos Madde ja Chris, olitte ihanii! ) Suhteeseen kanssani tarvitaan pieniä tekoja, suuria tekoja, paljon hommia, mutta eipähän tartte sitten kuolinvuoteella valittaa ja surkutella sitä, et miks. Enks mie ookii fiksu? Taidan olla jo liian fiksu. Mut hei, kuka puhuu, jos ei ääni sisälläsi valmenna ja opeta elämää. Kuuntele beibe, kuuntele. Eletään hetkessä. Hetkessä eletään. Minusta voi tulla vaikka mitä. Minusta voi tulla raskaansarjan painonostaja. Vot! Harasoo!

Mikä kasvu!

Tänään on sandei. Ihan sama. Aivan sama. Minä jatkan ajatuksiani elleivät nekin pysähdy. Voihan se olla, että tämä pysähtyneisyys tavoittaa nekin ja kohta olen seniili muumio. Jumin tuonne riippukeinuun, eikä minua kukaan osaa kaivata. Vielä, ehkä sitten syksyllä. Sumu on hälvennyt ja tämä todellisuus on totta. Hetki elämästä on mennyt. Hetki lyö, viime hetki lyö... lauloi Kirka aikoinaan. Pitääkin kuunnella, se on hyvä biisi. Entisen elämän viimeiset hetket. Tervetuloa uusi ja uljaampi! No hups, olenpas julistavalla tuulella. Pitäiskö välillä käydä urbaanissa sykkeessä ettei totuus unohdu?