7.2.2013

Ikkuna elämään

Eilen postiluukusta oli tipahtanut lappu, että keittiön ikkuna vaihdetaan tänään. Ihan kiva, että aikaa järjestelyille on varattu vajaa vuorokausi. Mulle se ei ole ongelma, mutta ajattelen niitä, jotka eivät välttämättä hetkessä kykenen järjestäytymään operaatioon. Oliko se viime viikko, kun tuli ympäripyöreä lappu akkunoiden vaihdosta ja nyt sit pitää olla redi. Mun kyökki oli yksinkertainen operoida remppa kuntoon, joskin irrotimme kaihtimia illalla klo: 22.00. Muutapa siellä ei tiellä olekaan. Nyt siis odotan terminaattoriryhmää saapuvaksi ja aamukakka on vaarassa. Saa pelätä milloin tänne hilautuu äijää moukareineen ja ei voi kotona olla kuin kotona. Siis tänään kotona. Sellainen teevee ohjelma oli aikoinaan. Eikö ollutkin?

Eilen päättyi Fem:llä Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Katsoitteko? Musta se oli vaikuttava. Hyvin vaikuttava. Koskettava. Ohjelman jälkeen mulle tuli huono olo. Sellainen henkinen kolotus ja vieläkin sarja pyörii mielessä. Tarinan henkilöt olivat samaa ikäluokka kuin meitsi ja tietty, hinurina pystyin aika hyvin samaistumaan. Katsokaas, olen elänyt sen ajan, milloin joutui kätkeytymään omaa seksuaalisuuttaan ja homovaino oli totista totta. Onneksi asiat ovat muuttuneet ja mekin kummaijaiset ollaan joka päivästä leipää. Tuntui myös pahalla katsoa, kuinka Hiv oli vielä tappava tauti. Tänä päivänä Hiv on sairaus muiden kroonisten sairauksien joukossa, eikä se automaattisesti tarkoita, että viikatemies niittää. Ihminen on fiksu ja on keksinyt lääkkeen. Onneksi sarjan lopussa näytettiin myös tämä puoli ja elämä jatkuu.

Ne vei mun ikkunan!
Ovikello kilahti ja oven takana oli iloinen: "Ikkunamies, hyvää huomenta!" Nyt täällä on desibelit katossa ja aamurauhasta ei ole tietoakaan. Kestän sen, kun ajattelen, että saan uuden ehomman ikkunan.  Mutta pliis, älkää raiskatko mun keittöö. Se on mun sydän.

Tuossa toissa päivän, metrossa vastapäätäni istui kehitysvammainen nuorimies. Heille on ikää vaikea arvioida, voi olla kaksikymppinen tahi nelikymppinen. Enihau, koko matkan keskustasta Vuosaareen hän höpötti omia juttuja. Kaikesta en saanut selvää, mutta aivan kuin hän olisi ajatellut kaiken ääneen.
"Torstaina on karkkipäivä, ehkä syön, ehkä en. Mulla on lämpöisempikin hattu, nyt ei ole kuuma. Tämä on hyvä pipo." Metron saavuttua tunneliin, hän peilasi itseä ikkunasta. Antoi ruudulle hyvän hymyn ja nosti itselle peukaloa. Jäin miettimään, että meillä "tavallisilla" olisi opittavaa heidän elämän asenteesta. Hän oli selvästi onnellisen oloinen, vailla harmia, elämäänsä tyytyväinen ihminen. Onko näin, että kehari ei itse tiedä olevansa erilainen, eikä näin pysty olemaan onneton siitä, mitä hänellä ei ole?

Bruunen torttuu, jami.
Vuosia sitten minulla oli kehitysvammainen asiakas. Kun kuulin, että mulle tulee asiakkaaksi moinen, olin hyvinkin vastahankainen. Helvetti, mä mitään kehareita ala duunaa. No, asiakas oli kuitenkin tehtävä. Ei niin, että mulla olisi heitä vastaan mitään, enemmänkin se oli pelkoa siitä, että kuinka heidän kanssa ollaan. Pelkäsin siis omia ennakkoluulojani. Asiakas oli samanikäinen kuin minä, vaikeasti vammainen, pyörätuolissa oleva hurmaava neitokainen. Muistan sen niin elävästi kuin kohtasimme. Vein hänet kampauspaikalle ja aloin huutaa: " MINKÄLAISIA TOIVEITA SULLA ON? MITÄ SÄ HALUUT?" Näppärä asiakkaani sanoi: " En mä kuuro ole, ei mulle tartte huutaa." Mä repesin nauraa omaa tyhmyyttäni ja tästä kehkeytyi antoisa ystävyyssuhde. Saimme huomata, että olimme hyvin samanlaisia ihmisiä ja muutettuani pois kaupungista, jatkoimme ystävyyttä kirjeiden muodossa. Hän kirjoitti niin koskettavasti elämästään, että itkin monet kerrat lukiessani kirjeitä. Valitettavasti yhteydenpito loppui aikanaan, mutta olin varma siitä, että yläkerta laittoi hänet asiakkaakseni siksi, että oppisin ymmärtämään elämän monimuotoisuutta.

Mä olen tänään syvällisellä tuulella ja mun piti kirjoittaa elämän valinnoista. En tiedä miks, mutta olen viime aikoina ajatellut kaikkea sitä, mitä olisi voinut tehdä elämässä toisin. Niin ei saa ajatella ja sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. En tiiä, mutta ainakin mulla on muutamia asioita, jotka olisin voinut tehdä toisin. Katumaan, sitä en perkele ala, mutta... Nyt täällä on hirvee meteli ja kylmä. Olen kokonaan vailla ikkunaa, enkä voi siis keskittyä pohtimaan elämän syvällisyyksiä. Mie lähen pois, mie lähen uimaan. Jatkan kenties tätä syvällisyyttä myöhemmin. Arrivedertsi!

Meinasin unohtaa. Tervetuloa kaikki uudet lukijani!! On aina MAHTAVAA, kun tulee uusia lukijoita. Kiitos, kiitos!!

4 kommenttia:

  1. Olin aikoinani Espoossa asumassa ja töissä. Siellä oli duuninbileissä joskus soittamassa paikallinen kehitysvammainen bändi, jossa oli "normaali" bändinvetäjä. Harvoin olen nähnyt niin elämäniloista soittamista. Vieläkin naurattaa, kun muistan sen rumpalin. Hakkasi hulluna rumpuja ja nauroi kaiken aikaa. Sitä paitsi bändi soitti aika hyvinkin, muistaakseni. Mutta se oli oikeastaan sivuseikka, kun niiden asennetta oli muuten hauska katsella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, meillä vois olla opittavaa siinä, että oltaisiin enenmmän avoimia. Mutta eihän sitä voi. Nauraa hulluna ääneen tai esim. jutella tuntemattomia kans.

      Tämä mainitsemani asiakas, oli myös äärimmäisen herkkä ihmistuntija. Jotenkin hirveen aito, vailla mitään typeriä " näin ei saa sanoa, koska niin ei kuulu sanoa jne."

      Poista
  2. Mua nauratti tuo lause, että nyt ei ole ikkunaa ja täällä on kylmä, menen uimaan. Siis kylmään avantoon! :-D

    Vaihtaako ne kaikki ikkunat vai pelkästään keittiön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotona kylmä, niin avanto lämmittää ;)

      Nyt vaihdettiin pelkkä keittiö. Homma jatkuu joskus. Olisivat samalla vaihtaneet kaikki.

      Poista