Eilen vietettiin vuoden ällöttävintä päivää. Joka lehti ja julkinen väline toitottaa Onnellista Isäinpäivää. Ovat täynnä niitä suloisia Iskä ja mä tarinoita. Puukkoa kääntävät Martan sielussa. En voi sille mitään, että kerran vuoteen tunnen katkeruutta isättömyydestäni. Vaikka elämässäni on ollut isukkeja kaksinkin kappalein, niin silti koen olevani isätön. Se on ollut arka paikka, ja tänne asti on pitänyt vaeltaa, että olen sen oppinut joten kuten hyväksymään.
Biologinen faijani hävisi elämästäni, kun olin alle kouluikäinen. Kyllä hän välillä yritti ( kai) olla isäkin, mutta veri veti elämään ilman velvollisuuksia. Rakastin isääni, niin kuin pieni poika voi rakastaa. Ehdoitta katsoin häntä alhaalta ylöspäin, mutta sain vain turhia lupauksia ja katkeria pettymyksen tunteita. Olin lapsena paljon isoäitini luona ( isän äiti) ja siellä monet kerrat odotin faijaa saapuvaksi. Aika monta kertaa odotin turhaan. Lapsen mieli on jännä, vaikka tietää, että turpiin tulee, niin silti sitä haluaa uskoa ja luottaa. Minä väitän, että jokaiselle pojalle, se oma isä, on maailman tärkein ihminen. Olkoonkin se millainen paskiainen tahansa.
Jossakin vaiheessa tajusin, että minä en ole tärkeä isälleni. Päästin irti tuulen huuhtomasta tunteestani ja aloin elää elämääni ilman häntä. Vielä tänäkin päivänä, kaikki mikä liittyy isäpoikajuttuihin, on minulle arka ja koskettava asia. Olen selvinnyt, sitä en väitä, mutta kyllä asia on jättänyt minuun syvät ja välillä kipeätkin jäljet. Välillä spekuloin, millaista elämäni olisi ollut, jos oikea faija olisi ollut läsnä. Voinko esim. syyttää isättömyyttä seksuaalisesta suuntautumisestani? No, jos näin olisi, niin siitä suuri kiitos hänelle. Päiväkään en homona vaihtaisi pois. Kun katson pieniä poikia isiensä turvallisessa otteessa, väistämättä tulee mieleeni se, että kuinka joku ISÄ voikaan hyljätä täysin oman lapsensa. Kuinka? Välillä tietysti mietin, millaista olisi, jos minulla olisi oma poika? Olisinko pystynyt itse parempaan? Sitä ei tarina kerro... Olen antanut isälleni anteeksi. Muuta en voi. En halua, että vihalla ja katkeruudella myrkyttäisin vieläkin omaa elämääni. Minä jatkan matkaani, mutta näin kerran vuodessa se hiukkasen kirpasee. Onnellisena Isäinpäivänä. Helvetti soikoon!
Saadaksemme tälle sydäntä riipivälle draamalle onnellisen lopun, voisin kiittää puolikasta isääni. Hän toi tullessaan puuttuvan turvan ja täytteen ammottavalle isättömyydelleni. Valitettavasti minä en sitä ihan purematta nieleskellyt. Näin jälkikäteen ajattelen häntä hyvinkin lämmöllä ja kiitollisena olemassa olostaan. Kyllähän me kovasti yritimme, mutta kaiketi kipuilin omia kipujani niin, että varsinainen isäpoikasuhde jäi niiden jalkoihin. Kiitän häntä läsnäolosta, välittämisestäkin ja tuomastaan turvasta. Eikös tuo ole juuri sitä mitä isyydeksikin kutsutaan? Näin vanhemmiten, olen ymmärtänyt tämän ihmisen tärkeyden ja uskoisin, että ilman häntä, lapsuuteni / elämäni olisi voinut päättyä ikävästi paskaojaan. Isäpuoli on aina puolikas, siihen oli helppo vedota. Mutta jos mun pitäisi nyt valita, niin kyllä tämä puolikas on ollut elämässäni se oikea Isä. Kiitos siis siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti