Laastaria ja vainoharhaa

Tänään yritän duuniin. Pakko. Eikä tämä tauti kehity suuntaan, eikä toiseen. Energiat vähän sinne päin, mutta työ tekijäänsä kiittää, vai oliko se ruokkii, vai mitä ihmettä se oli? Oli mitä oli, tää läks. Olen nyt ollut viikon "lomalla" saa luvan riittää. Eilen illalla meinasin kuolla tylsyyteen, mutta onneksi Ruotsin miljonääriäidit pelasti. Siinä vasta ääliömäisen hauska ohjelma. Uudet mammat kehissä ja meno sen kun kiihtyy, auts. Vaikka tein hidasta kuolemaa sohvallani, niin teevee teki siitä hieman mielenkiintoisempaa. TopChef oli hyvä. Jotenkin rankkaa, sanon entisenä kokkina. Elän niin tunteella mukana, auts.

Nää vainoo mua!!! Ne haluaa takertua minuun. Ovat saaneet mielestäni vallan, en hetken rauhaa saa. Taistelen jokaista sytytystä vastaan ja laastarit huutaa: Ota minut, tartu minuun!!!!! Missä on sisäinen miehuuteni ja jämäkkä ote, miksi tämä on niin vaikeaa?! PERKELE, sanon minä. Ja vielä kerran, PERKELE!

Tässäpä viksu vekotin. Tänne näin tallennetaan kaikki se mitä täällä on tapahtunut. Ei häviä sitten ei. Minun hiirenaivoni eivät pysty aina ymmärtämään tätä tietotekniikan ihmeellistä maailmaa. Tuommoinen mitätön lättänä ja sinne ne menee. On se viksua, on se.

Nyt teen itsestäni yhteiskuntakelpoisen. Pyrin luolastani kohti valoa. Pelottaa kohdata kavala kylmä maailma. Laastarit pyllyyn ja menoks!