Kaiho sielu mielinen

Juon moccoo tuollaisesta muovisesta, pinkistä drinksulasista. Kaffekupit on tiskissä. Tai siis ne on kyllä tiskattu, mutta ovat tuolla astiatelineessä, enkä jaksanut hakea. Outoa juoda noin, ihan kuin ottaisi aamutuimaan jonkun airiskofiin. Onko Martta jo niin holisoitunut, että pelkkä juomaastia käynnistää tavan nauttia alkkomahoolii. Hyi, hyi, tuhma, tuhma.

Meillä satoi vettä koko päivän. Siis ihan koko päivän. Nyt ei jumangekka, voi sienet valittaa, että olisi muka liian kuivaa. Jätin sen sieniretken väliin eilen, en niinkään sateen vuoksi, vaan tuon viheliäisen kivun takia. Otti sit ja särki ranteita, sormia, lonkkia ja niveliä silleen suht tehokkaasti. Mä olen paloauto tahi virtahepo, jos niissä reumakokeissa ei löydy mitään sinne päin viittaavaa. Jos se ei ole sitä ihtiään, niin joku samaan oireyhtymään liittyvää se on oltava. En kai minä hullu oo. Tai kai siis voin ollakin. Kauhiasti paljon mua mietityttää. Jaksoin tota iltapäivään ja sit vaan vittu päätin, että en jaksa olla vamma. Otin nappia naamariin ja tiskasin ja siivosin. En niin ku antanut ajatukselle valtaa. Kai se helepotti. Vaikka sattui.

Tehtiin eilen se kaatopaikkakeikka. Aika jännää. Kyllä ihmisillä on paljon heitettyä tavaraa. Meidänkin vanha putkiteevee joutui sinne niin hautausmaalle. Siellä oli kaatuneita kohtalotovereita huru mykke. Varmasti osa olisi ollut vielä ihan kunnossa. Se tavaran paljous käynnisti ihmeellisen tonkimisreaktion. Olisi ollut hauska hiukka tutkii mitä kaikkee sieltä löytyykään. Kaatista voisi käyttää hyväksi sisustussuunnittelussa. Kierrätyshän on niin muotii. Mut hei, ihan oikeesti, pikku duunailulla, sieltä varmasti saisi aika mageitakin juttuja. Esim. puutavaraa oli valtavat vuoret, mitä ihmeellisempiä juttuja. Kyllä siellä oli dunkkaajia, etsivät käytettävää kamaa. Ja varmasti löytyykin. Mut oli kyllä jotenkin vapauttava tunne päästä eroon siitä rojusta. Meillä vaan siis sellaista, ei mitään yleishyödyllistä ja jänskää. Menkääpä ja tehkää retki kaatopaikalle. Se on avartava kokemus.

Kolomella lajilla, kiitos.

Paahdettuna, kiitos.

Ai, ai, kiitos.

Rakastin eilen seurakuntaani kolmen lajin sienipastalla. Kantsuu, orakasta ja herkkutattii. Tein jotakin ennen kuulumatonta ja uhmasin ruokaperinteitä. Laitoin soossin joukkoon kotimaista syysomenaa ihan pieninä kuutioina. Pari desii sinne vaan ja musta se toimi autuaasti. Antoi kivasti hapokkuutta ja snadisti makeutta. Ukkorähjälle en uskaltanut sanoa mitään, mutta niin veti hänkin annoksensa elämäänsä tyytyväisenä. Aterian aikana oli aika hiljaista, sellaista tyytyväistä mutinaa ja läiskettä kuului vain. Hyvä merkki. Syyskuun kunniaksi Martta korkkasi punaisen viinipullon. Sopi niin täydellisesti tummaan ja sateiseen iltaan. Olimme armoitetut. Kiitos metsä.

Se on taas yksi viikendi takana. Niin valuu aika käsiemme välistä, eikä sitä ymmärrä tajuta. Niin kuluvat tunnit, päivät ja viikot. Vuodetkin vierivät. Kas, kas, kuis mää nyt noin nostalgiseks herkesin. Linnutkin jo etelään muuttavat. Kaiho on. Niin mieli kuin sielukin. Kaiho on.