Venyy ja paukkuu

Tehokastakin tehokaampi viikendi takana. Ihan piti eilen illalla huokaista. Kyllä sitä saa huomata, että ei ole enää ihan sellainen tornaado kuin joskus nuorempana. La-Su yö meni maanjäristyksen kourissa ja oudotkin olivat taas tulleet noutamaan. Niitä piti nurkista potkia ja möykätä. Siitä johtuen pyhäaamu oli näitä rekan alle jääneitä ja mikä tietysti hauskinta, niin enhän minä itse näistä öistä niin hirveästi tiedä. Ukkokulta vain kertoi, että kovin olin huutanut. " Hirveä maanjäristys, joka paikassa kuolleita ja paljon ruumiita!"

Sunnuntaille oli sovittu mökin kevätsiivous. Aamusta jo grillimakkarat ja tolupullo reppuun pakattiin ja nokka kohti fagerviikkii. Siellähän se odottavasti mökki nökötti. Kosteaa ja kylmää, mutta tehokkaasti pantiin toimien. Sulassa sovussa, nykyinen ja exsä. Hyvä niin, oli Martalla miehistä apua ja saatiin homma sujumaan. Keittiö, makutilat ja takkahuone ovat valmiina mökkikauden aloittamiseen, joka tod. näk. käynnistyykin pääsiäisenä. Lämmöt jätettiin päälle ja siitä se taas lähtee. Jäät eivät olleet vielä jättäneet, mutta lunta ei ole missään. Saas nähä, millaiset kelit ovat luvassa, kannattaako sinne vielä mennä palelee. Jos hyvin sattuu, niin se voi hyvinkin olla jo nautinto. Odottaa hän. Niin kuin joka kevät.

Valokuvauskurssi oli erittäin antoisa. Sehän on varmasti asia, mitä ei voi koskaan opiskella liikaa. On taas aukot ja suljinajat suloisesti sekaisin. Tieto lisää tuskaa, mutta tässä tapauksessa on nyt vain heti kuvattava. Etteivät mene hienot opit hukkaan. Kun on mielenkiintoista asiaa ja opittavaa, niin voi herttileeraa kuinka se aika rientääkään kuin siivillä. Minä ihailen valokuvaajia, oman alansa taiteilioita. Miksiköhän mää en koskaan lähtenyt alaa opiskelemaan tosimielellä. No, toi on just niitä kysymyksiä, et miksi en sit tehnyt näin tai niin tai väärinpäin tai oikeinpäin. Jossin jossin, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Taivaalta tulee jalkarättejä ja ilima on ällö. Ostamani perunanarsissit ovat kuivuneet pystyyn. Tuommoinenkin harmittaa. Ovatkohan ne ulkokukkasii vai mikä niitä vaivannee. Rakkautta mulla ei niille riitä, höpöttäisinkö ne tylsillä jutuillani kuivuuteen. En tiiä, mäkeen heitän moiset. Itse lähden venytykseen. Mie oon kohta hirveen pitkä. Kuinkahan paljon voi venyä ennen kuin katkeaa?

Saanks vähä huomioo

Äääh, heräsin jo. Oli pakko nousta jaloittelee, kun "se" jota en ääneen sano, herätti valvomaan. Sit kolotti kaffehammasta ja annoin periksi. Tässä nyt sitten ihmettelen ja kuuntelen kuinka tumma tuuli ravisuttelee talomme nurkkia. Ei  se missään tunnu, eihän nyt kivitalo mihinkään liiku, mut kyllä se kuuluu. Pitäisi varmaan olla aika kova tuuli, että kerrostalo liitoksistaan natisee. Niin tai joku maanjäristys, sellainen toki pistää kivitalotkin matalaks. Onneks suomes ei oo sellaisia luonnonilmiöitä.

Luonnonilmiöistä puheen ollen, aika kauhia oli se lentokoneturma alpeilla. En nyt ihan uusinta tietoa vielä tiedä, mut siis sen, et se saattoi olla tahallinen syöksy kuolemaan. Yritin tuossa laittaa itseä kyseessä olevaan asemaan ja pahalle se tuntui. Hyi, niin pahalle, etten edes kunnolla kyennyt tuntemaan tunnetta. Millaista on kokea matkustajana syöksymisen helvetti ja mikä pistää perämiehen tekemään moisen kaameuden. Vai oliko kyseessä sittenkin terrorismi. Järkyttävän kauheeta. Ja jos se oli tahallinen tai jopa henkilökohtainen suisaidi, niin miksi tämmöinen ratkaisu. Miksi aiheuttaa niin monelle ihmiselle surua ja tuskaa. Omaa kärsimystäänkö helpottaakseen täytyy noin ilkeästi tehdä. Ei voi ymmärtää. Ei voi. Siinä on ihminen joutunut ahtaalle. Todella. Huh, huh.

Minäpä olen sellainen ihminen, joka on aina ollut sellainen nopea, ripeä, terävä ja kiihkeä liikkeinen. Mukamas tehokas ja aina kiire, ei mihinkään. Kehoni ( vai pitäisikö jo todeta ruumiini ) liikekieleen vaikuttanut terveydettömyys on saanut tahtiani rauhoittumaan. Asian voi aistia myös positiivisena. Hyvä. Olen nähnyt tätä elämää myös hiukka eri silmin tahi tuntein, miten sen nyt ottaa. Lukuisat vanhukset, nämä kiihkeän rytmin hitaat esteet, ovat joskus jopa saaneet ärsytyskynnykseni punaiselle. Tiiätkö, kassajonoissa sitä onnetonta haahuilua. Bussiin nouseminen vie kaikkien kallista aikaa ja hermot myös. Minulla on kiire, alta pois männyn kävyt ja hitaat kurppanat.

Nyt kun itse joutuu kokemaan sitä, ettei ehkä pääsekään eteenpäin tavoilleen tottuneesti, niin osaa katsoa asioita eri näkökulmasta. Siinä sitä samalla katsoo omaa tulevaisuuttaan ja alkaa kummasti hyväksyä asioita. Meidän tiellemme asetellaan asioita jotka auttaisivat ymmärtämään. Auttavat hyväksymään. Meitä jopa saatetaan valmistella tulevaan. Ikääntymiseen. En mää nyt niin rasistinen toki ole, että en vanhuksista välittäisi. Tykkään heistä kuin hullu puurosta, mutta tämä on vain tätä, että joutuu miettimään omia typeryyksiään ja mielensä outouksia. Voinko minä sille mitään, että luoja on nopeeks luonut. Ainakin pyrin tahtia hidastamaan ja annan ikäihmisille aikaa suoriutua. Meil ei oo mihinkään kiire vaikka onkin. Kiitos ja anteeks.

Kaksi venytyshoitoa takana, enkä nyt vielä hyväksy, enkä hylkää. Ei se mikään maailman miellyttävin harraste ole, läskit valuu kainaloihin ja elämän nesteet ovat ylösalas. Jatketaan venymistä tai ainakin pidemmät tuopit.

Tänään on spessu päivä. Kaksi päiväinen valokuvakurssi käynnistyy. Olen intopinkeenä ja samalla pelkään, että en kykene istumaan. Se on myrkkyä seljälle, mut kuka käskee olemaan paikallaan kuin tatti. Toki saan jaloitella, mut on vaan niin noloo olla se, joka anteeks pyydellen ravaa ympärinsä luokkahuonetta kuin innostunut sonni. Hei pliide, saanks vähä huomioo, kun mä oon tämmönen vamma... Just joo, anna mun kaikki taas kestää.

Hurja mikä hurja

Kun viikonloppuna on vain yksi veepee, niin sehän tuntuu kuin viikendiä ei olisikaan. Joskin lauantainen duunipäivä on kiva. On erilainen fiilis. Putiikissa on rauhallisempaa ja meno on rela. Ennen vanhaan meitsi oli aina la duunissa. Olen silleen tykännyt pitää ma veepee. Nythän olen jo vuosia ollut molemmat vapaalla. Saavutettu etu.

Eilen kävin laittaa duuniin pääsiäisikkunan ja koska tämä katuruokatapahtuma oli ihan huudeilla, niin kurvattiin sinne pällistelemään. Ei myö mittään syöty, kun just lähtiessä oli vedetty kaurapuurot nassuun. Ei ollut nälkä vaikka houkutus olisi ollut suuri. Hassua oli se, että kaikki ne kojut mitä näimme oli täysin englantilaisten kielellä. Onks se nyt ihan pakollista. Suomessa ollaan kuitenkin suomalaisia. Okei, jos turisteja ajatellaan, niin olisiko heitä ollut kourallinen. Kylmyys ja paha viima haittasi viihtymistä, eikä mekään kovin pitkään haluttu paleltua. Olisi pitänyt olla topat yllä ja minä vain kesähepeneissä. Se oli myös hassua, että joillakin kojuilla oli kilometrin mittaiset jonot ja jossakin ei ketään. Tuli suru toisten puolesta. Julkkiskokkeja näytti jonotetuissa olevan. Nimi ruokkii, varmasti hyvää ja kokeilemisen arvoista fuudia kaikissa. Kivahan tuo tuommoinen tapahtuma on, viihtyvyyteen olisi varmasti vaikuttanut lämpöisempi lämpötila.

Loppuviikosta mulla on sisustusvalokuvauskurssi. Jes söör ai can buugi. Odotan hyvinkin innostuneesti. Se pitää sisällään interjöörikuvauksen. Filmaaminen on yksi intohimoistani. Joskin ei kai tänä päivänä voi sanoa filmaaminen. Muistikortillehan ne kaikki kuvat menee. Eli siis muistikorttaaminen olisi päivän sana. Mut hei, sikakivaa, kun on tulossa uutta opittavaa ja se innostaa taas elämään. Hyödyllinen oppi tulevaisuuttakin ajatellen. Mun niin valtavasti paljon enemmän tekisi mieli uutta kameraa tai oikeastaan kahtakin uutta sellaista. Järkkärii ja pokkarii. Olisi niin kuin vehkeet päivitetty. Se on kuulkaa tärkeetä, että on vehkeet kunnossa. Ainahan sitä saa haluta ja haaveilla...

Kauheen kylymäks veti ton kelin. Piru vieköön, että eilen vallan palelsi. Minua, nallejääkarhusta. Onks se näin, et saatuaan hetken nauttia lämmöstä, kylmä tuntuu kaksinverroin viileemmälle. Eikä tässä mitä, mutta olin niinkin ajatellut, että olisi jo pikkuhiljaa voinut mökkiä siivota ja laittaa lämpöjä päälle. Olisi noin niin kuin polokastu mökkikausi käyntiin. Mut en mie sinne palelee mene, ei se oo kiva, eikä nautinto. Odottaa hän, niin kuin joka ikinen kevät.

Tänään alkaa fysioterapia. Olen löytänyt näiltä kulmilta ihan asiallisen paikan ja innolla odotankin. Kaikki, ihan kaikki olen valmis tekemään, että seljästä vielä selkä tulisi. En sit tiiä, oon niin rikkipoikki, että tuskin sitä enää ehjätään. Mut jos vaan saan yhdenkin sellaisen vinkin, että paremmin tokenen, niin se on sen arvoista. Suattaapihan se olla, että joku tai jotkut suorittamistani selkärituaaleista ovat vallan sopimattomia, ottaen huomioon vammani laadun. Siksikin on hyvä tarkentaa ja uskoisin olevani osaavissa käsissä. Kyllä sen tietää, kun joku tietää. Ja jos ei tiedä, niin pitää kuunnella itseä ja omaa kokemuspohjaa. Sitähän löytyy nimittäin.

Ou jees. Pannaas pyykkikone laulamaan ja aloitetaan arkinen maanantai. Tästä se taas lähtee, uusi viikko ja uudet ilmiöt. Hah, tämä oli jo toinen postaus vailla valittamista. Ai hurja, voi hurja!

Ylös ulos aina taivaisiin

Lupasin lopettaa valittamisen ja näin teen. Nyt en voi edes mainita sitä elämääni terrorisoivaa sanaa, joka alkaa koolla ja ja päättyy uuhun. En sano. Lopetan ja jatkan elämääni eteenpäin. Niin teen.

Olen kenties noussut uudelle levelille ja elämä tuntuu jotenkin hirveen sekavalle. Pelottavalle mutta samalla myös kiihoittavalle. On joutunut miettimään sellaisia elämän peruskysymyksiä ja kaiketi uskallan ne sanoa ääneen. Ääneen itselle, ääneen kansakunnalle. Pitääkseni itsestä huolta, rakastaakseni itseä ja tulevaisuuttani, niin kyl se nyt on niin nähtävä, että ammatinvaihdos on varmaan järkevä vaihtoehto. Ei. Se ei todellakaan ole helppo asia. Vaikkakin olen mies parhaassa iässä ja silleen vielä nuori, niin tässä asiassa tunnen itseni vanhaksi, väsyneeksi ja pelokkaaksi.

Ammuuu

Kuin se on mahdollista? Minä, joka omaan neljänkin koulutetun ammatin, vaihtanut duunipaikkaa kuin mustalainen hevosta, olen yhtäkkiä ujopiimä ja pelon sekaisin tuntein ajattelen tulevaisuuttani. Ei sille mitään voi, tässä iässä kaikki uusi ja tuntematon on hankalaa. Joskin ymmärsin myös sen, että tämä kaikki voi olla uuden alku ja hei, mitä oikeasti niin kauheeta voisi tapahtua, että elämältä tippuisi pohja pois. Ei niin mitään. Ensiarvoisen tärkeää on terveys, jos sitä ei ole, ei ole paljon muutakaan. Ja voisi olla myös aika villiä säilyttää toimintakyky ja elastisuus elämään. Tällä menolla tuollainenkaan itsestään selvyys ei välttämättä ole peruskauraa. Se voi olla katoavaa kansanperinnettä ja sit jo ollaankin keltaisessa nesteessä korvia myöten. Ugh, ei haluu.

Fisuu ja parsaa

Kompensoin eilen tätä vitutuksen määrää ja polokastiin pystyyn illalliskemut. Ihan vain kahden lälälää ja juhlat päätyivät pieneen ja rauhalliseen iltakävelyyn kello yhdeksän. Juu, näin rajusti meillä juhlitaan. Mut täytyy myöntää, että viime aikainen härdelli on vienyt voimia, eikä edes kuplat laittaneet kuplimaan. Pitäiskö tuostakin nyt huolestua. Nouwei, juhlitaan sit, kun sille tuntuu. Ei sitä väkisin, sanoi piika, kun renkiä aittansa kampesi.

Lahja asiakkaalta. Tsukutikkukakao

Mut ruoka on mun rattoni ja panostimmekin siihen. Käytiin oikein hakanimenhallista hakemassa muka parempaa ruokaa. Onks se niin? Pirun paljon kalliimpaa se ainakin on. Kävisin ja kannattaisin halliloita, mutta kyllä tuo hintapolitiikka pikkasen närästää. Onhan siellä kaikkea kivaa ja ihanoo, kuten illallisen viikunahasselpähkinäleipä. Mut pikku köntsä maksoi 7,90! Siinä on leivällä hintaa.
Alkuruuaksi laitoin carpaccion ( hallista fileetä juu ) ja pääruokana parsarisotto, paistettu siika ja voi valkoviinikastike. Jossain piti hiukka fuskata ja jälkkäriksi oli ostettu ( ei itse duunattu, hyi ) rapsurahkapiirakka ja kolmen kaverin jäätelö. Siinä on muuten hyvä jäde, jänniä makuja kaikki tyyni.

Jamiii

Pyhäaamu ja ollaan jo ylhäällä. Aurinko häikäisee nousullaan ja mulla on hyvä olla. Tyydytetyt yöunet takana ja suunnitteilla jonkun sortin kuntourheilua. Onko se vihdoin sali vai olisiko se pitkä ja raikas lenkki ulkoisessa ilmassa. Oih, voisin käydä avannossa pitkästä aikaa. Ohjelmassa myös narsissin metsästystä. Se on kohta pääsiäinen ja tsiisus nousee taivaisiin. Minä myös. Ihan taivaisiin. Kyl tää tästä lähtee... Tsau!

Poikki sluut loppu kaput

Nyt on tullut aika laittaa tälle tarinalle piste. Nyt loppui selkävalitus, sairastus ja kipuilu. Erikoistohtorin mielestä selässä ei ole mitään sellaista vikaa, mikä voisi selittää kipuilun. Selkäoireet menee ja tulee, ja niistä on vaikea sanoa mikä on mitä. Vaikka siellä on kulumaa, rappeumaa ja neljä viimeistä nikamanväliä on kokonaan kuivunut, sekä pari pikku pullistumaa, niin niistä ei ole perusteeksi, eikä selitteeksi. Tietysti, saa olla tyytyväinen, että mitään ikävää ei löytynyt, mutta olen mie kuitenkin hiukka pettynyt. Olisin niin tahtonut, että olisi pystytty osoittamaan A) kipu johtuu tästä B) tässä on hoitomuoto C) teet näin ja tulet sitten kuntoon. Ei mene niin, ei lähelläkään strömsöötä.

Tietysti, tuo oli vain yksi lausunto ja näkökanta. Jaksanko jatkaa vai tyydynkö osaani. Totesin lekurille, että tämän kivun kanssa on vain sitten opittava elämään. 99% paranee ja 1% ei. Toivottavasti en kuulu tuohon vähemmistöön. Olen kääntänyt pienet ja mitättömät aivoni toiselle taajuudelle. En ole selkävammainen, olen telinevoimistelija Natasha Komentsenkko. Mä teen,  mä liikun ja puren hammasta. Yritän päästä kivun herraksi ja uskon tähän ajatuksen voimaan. Eli tämä on nyt viimeinen selkäpostaukseni, en ruoki tätä ajatusmallia edes täällä, vaikka tämä on ollutkin hyvää terapiaa. Gudpai ja kohti uusia seikkailuja.

Aloitan fysioterapian, lataan siihen ja odotan ihmettä. Takerrun siihen, kuin hukkuva oljenkorteen. Joskin mun pinnalla pysymiseen ei taida oljenkorsi riittää. Tarvitaan kunnon uppotukki. Sairastamisessa, varsinkin tällaisessa olen häkkiin suljettu, on se paha puoli, että ajatusmaailma alkaa kiertää omaa synkkää rataansa, eikä näe toivoa, ei valoa. Kaikki on kietoutunut yhden ja saman ajatuksen ympärille. Ja ei varmaan ole vaikeaa arvata, mikä mahtaakaan olla se ajatus. Ääähh, jätän toistamatta ja olen jo hiljaa. Mutta. Ajatusmaailman kapoisuus estää elämästä ilon, onnen ja autuuden. Ihan vain siksi, että semmoiselle ei ole tilaa rajallisessa aivokapasiteetissani. Siksi tämä ajatusten suursiivous, tuuletus vallan. Tehdään tilaa! Tehdään tilaa terveydelle! Tehdään tilaa ilolle ja onnelle! Oonks mie taas liian radikaali, liian julistava. Ota iisisti beibe. Kivuton elämä on liipasimella, elä tipahda ennen kuin nuolaset.

Nyt kun en enää jatka tätä valittamista, niin ei mulla varmaan ole muutakaan asiaa. Uhmaten rohkeutta, kokeilen mennä sorvin ääreen. Jos hyvin käy, niin päästään taas kiinni arkeen, kivulla tai ilman kipua. Tänne en jää, lähden pois. Olen vapaa. Aim frii! Nyt on jumalauta asenne kohillaan!

Posterioris protruusio

Tuumasin toimistohenkilöstölle: " Kerrankin voi sanoa, että joku on ihanan halpaa!" Cititerveydessä lannerangankuva maksoi todellakin vain 98 erkkiä. Muutaman vuoden takainen kuva maksoi muistaakseni kuusinkertaisesti. Tämä jos mikä, on tervettä kilpailua. Päälle hyvä palvelu ja uutuuttaan kiiltelevät tilat ydinkeskustassa. Ja mikä parasta, vastaus tuli parin tunnin sisällä sähköisesti. Ei enää viikkojen kärsimätöntä ja tuskallista odotusta. Jette bra.

Enhän mie vielä tullut hullua hurskaammaksi. Tai no vähän. Mitään sellaista ei ole, että pitäisi hanskat lyödä naulaan. Hmmm...oliks se naula vai tiski? Ihan sama. Laakeaa posteriorista protruusioita havaittavissa. Niinpä. Ja nikamat kuivuneet, nivelrikon runtelemat ja annulusvaurioituneet. Eli ihan normi keissi tällä iällä. Mut mistä tää helevetinmoinen kipu johtuu? Kysymys hyvä ja sitä selvitetään tänään. Erikoislääkärin vastaanotto ja mä niin toivon/rukoilen, että hän ei olisi elämäänsä ja työhönsä kyllästynyt tässä sulle pillereitä tapaus. Minulla on muutamakin nimi sellaisista selkäspesiaaleista, joiden pakeille mieluusti olisin mennyt. Heille seuraavat vapaat ajat menevät hamaan tulevaisuuteen ja mie en kivultani jaksa enää sinne asti. Töihin tässä pitäisi itsensäkin päästä, se huoli ja hätä on kouriintuva. Milloin olen kunnossa, milloin taas elämässä?

Mitä ihminen ei saa, sitä mieli halajaa. Hah, olipa hienosti sanottu. Lienekkö ensisanoma vai onks toi tuttu kalevalasta? En tiiä, kaiken kunnian otan itselle. Mut joo, sitä vaan tarkoittamani, että jos ja kun, tästä selviän, niin alan rakastaa mun selkää. Ihan sikana rakastan, hellin, paijaan ja suukottelen. Jalkojani hullusti heiluttelen, pyllyä pyöritän ja alvariinsa lannetta vatkaan ja tanssahtelen. Tässä näin on puolisen vuotta mennyt kipua syleillen, ihan jo miettimään sitä tunnetta, kun ei tarvitse. Millaista se olisi, varmasti ihanaa. Oukei, on taas draaman taju paikallaan, mut kyl se kuulkaa nöyräksi vetää. Ikinä, en enää ikinä, turhaan valita, enkä pienestä ole moksiskaan. Mut onks turhaa valittamista? Ihminen on erilainen, toisen kipua ei voi tuntea. Se on jokaisella oma.

No niin, nyt saa lässytys riittää. Voisin yrittää kirjoittaa tätä vitutuksen määrää, mitä tällä hetkellä tunnen, mutta en mie siihen löydä sanoja. Maltillinen kärsivällisyys ei ole koskaan ollut luonteenpiirteitäni. Siksipä olo on kuin häkkiin suljetulla elukalla. Toden totta, aurinko paistaa kaihtimien läpi ja se tekee seinille häkkimäiset kalterivarjot. Apua, mun on päästävä täältä ulos! Laskekaa mut ulos! Eikö kukaan kuule, laskekaa mut ul......oooooos..... Jelppar du mej!!! Help mii!

Hengittämättä liikkumatta hetki olkaa hyvä

Heräsin ennen viittä. Jännittääkö niin kovin ettei unta saa. Vai kenties kipu vai vuotava nokkako se herätteli. No, siinäpä tuota on pohtimista tälle aamulle. Jo ohimeneväksi luokiteltu flunssa otti ja tuli takas. Jettekivade. Mut ei hätiä mitiä, vaikka pää on kuin haminan kaupunki, niin ei tunnu missään. Asiat menee prioriteetti järjestykseen. Minä miettimään, kuinka pystyn olemaan yskimättä magneettiputkessa, ja etten tukehtuisi omaan räkääni. Liikkumatta olkaa hyvä.

Asia alkaa tulla tutuksi ja kipua pystyy analysoimaan tarkemmin. Nyt olen saattanut huomata, että kaikki liike pahentaa. Minulle hyväksi on oikeasti olla liikkumatta. Maata paikallaan tietyssä asennossa, saa helpotuksen. Sitä sanotaan, että ei pidä jäädä liikkumattomaksi, ja sitä olenkin yrittänyt noudattaa. Mutta olen kyllä tullut siihen tulokseen, että kohdallani se ei välttämättä pidä nyt paikkaansa. Voiko se olla oikeasti niin. Ketä tässä kuuntelet, itseä vai asiantuntijoita. Vähemmästäkin sekaisin menee, jösses sentään.

Uhmasin eilen kaikkia voimia, ihan vain siksi, että mun pää alkaa hajoamaan täällä himassa. Ajettiin aurinkoiseen rantaan ja käytiin sufeella. Oli ihanaa olla ihmisiks. Käytiin käpyttelee rantaviivaa ja sen sata metrii pystyin ja sit invalisoiva kipu ilmoitti ilon päättyneeksi. Ei ole siis hirvittävän vaikea tehdä analyysia. Tänään mua pelottaa lähteä ilman omaishoitajaa kuvauksiin. Entä jos tulee totaali stoppi, niin kuin lauantaina? Pirssillä se on mentävä, olisi kurjaa jumittaa julkisiin ja ajaa eestaas vuosaari ruoholahti väliä. Poiskaan en pääsisi. Vuoron loputtua siivousteknikot ja järjestyshenkilöt siistisivät meitsin jätesäkissä tunkiolle. Sinne niin muiden yleishyödyttömien jätteiden joukkoon. Saisin ilmaisen polttohautauksen. Ai ko kiva. Hyvä idea.

Taloni takana oleva metsikkö on kuin konserttisali. Oikein sellainen sinfonia. Tuhannet ellei peräti miljoonat lintuset laulelevat ja soittavat sielujensa kanteleita. Eiks oo aika jännä, että lintujen sirkutus kertoo elämän ilosta. Eihän siitä voi tulla surulliseksi. No okei, ehkä joku varis ei ole laulun virtuoosi,  mutta kyllä tuo laulelo hiveli mun heikkouksia. Hetken olin jopa iloinen. Unohdin itseni.

Jahas, nyt on aika taas vetästä vaakaan. Tästä viikosta tulee varmasti mielenkiintoinen ja hyvä viikko. Mennäänpä sit mihin tahansa suuntaan. Mutta tähän en jää. Tää tipu nousee vielä, jos en nyt ihan tuhkasta, niin ainakin paskaojasta. Adios amigos!

Menenkö enkö mene

Jatketaan sairaskertomuksella. Silleen kiva, et mun laifstail blogi on vaihtunut epikriisiksi. Oliskohan tämä lajinsa ensimmäinen. Huimaa, että yhden ihmisen sairastelusta on täyspäiväiseksi blogiksi. Saavutus sinällään, ou jee.

Taisin tehdä eilen virhearviointeja tilastani. Toi makaaminen alkaa ottaa jo niin perkeleellisesti hermoon, että päätin eilen olla sairastamatta. Joulupukilta saatu hierontalahjakortti kiinalaiseen akuhierontaan kutkutti sen verran mieltäni, että päätin sen olevan oikeinkin hyvä vaihtoehtohoitomuoto. Selkä jätettiin suosiolla hoitamatta ja muu kroppa sai kaivattua relaksointia. Ihan jees.

Hiihtelin hitaasti Ukkokullan perässä kaupungilla, koska olin päättänyt, että mie pystyn, mie kykenen. Kaikki meni suht hyvin ja päästiin aina ruokaostoksille keskustan markettiin. Mut siellä se sit iski. Niin järkky kipu, että Ukkokulta joutui taluttaa armaansa pois. Vasen jalka ei kantanut olemoisinkaan ja kävely teki viiltävää tuskaa. Mä olin et jess, nyt lähtee jalat alta ja tulee ulosteet housuun. Nyt alkaa tapahtua. Okei, säikähdin sen verran tukevasti, että päätimme lähteä suoraan päivystykseen. Automatka sinne oli yhtä tuskaa ja päästään siinä sitten hospitaalin pihaan. Mitä tapahtuu? Nousen autosta ( ajatellen, että tarvitsen pyörätuolin) ja astun ensimmäiset askeleet ja se helvetinmoinen viiltävä kipu on poissa. Jäljellä enää tämä normi shitti.

Hetken siinä pyörin kuin puolukka piipissä ja katson järkeväksi olla menemättä. Ei ne siellä kuitenkaan tekisi mitään sellaista, että siitä olisi merkittävää apua. Ellei siis mene jalat alta, silloinhan on tosi kysymyksessä ja puukkoa tarvitaan imiiditli. Istahdin takas autoon ja annoin osoitteeksi himatsuuni. Päästään lähtee ja se villi kipu iski uudelleen. Siinä vaiheessa Ukkokulta oli sitä mieltä, et jos sit kuitenkin mentäisi. Okkei, pakki päälle ja taas hospitaalin eteen.

Ukkokulta jättää meitsin siihen ja minä taas pyörimään piipisti. Askelsin kohti päivystystä ja taas sama homma. Jalat alta vievä kipu oli poissa. Mä inhoon päivystyksiä, ankeampia paikkoja ( helvetin jälkeen ) saa hakea. En mene sinne mielellään ja vain siinä kunnossa, kun on ihan pakko. Jätinpä siis menemättä ja pyysin pikaista kyytiä himaan, särkyhuumetta ja vaaka-asentoa. Sain seljän rauhoittumana ja kivun tälle normi tasolle. Eli hengissä ollaan, kaikesta huolimatta.

Mutta tuosta kaikesta sain huomata sen, kuinka hemmetin särkyvä onkaan ihminen. Mitä sit, jos olisin ollut yksin liikenteessä? En olisi päässyt eteen, enkä taakse. Olisiko tilanteeseen pitänyt soittaa puupaa-auto? Olisinko saanut/kehdannut/uskaltanut pyytää joltakin apua. Vai olisinko pyrkinyt jonnekin piiloon, yksin nurkkaan uikuttamaan. Kauhee avuttomuuden pelottava tunne. Sitä on koko ikänsä ollut minä ITE vahva, ei ole paljon apuja silleen tarvinnut. Kyllä tämmöinen herättää sen ajatuksen, että elämästä ei välttämättä selviä hengissä. Tai ainakaan yksinään.

Valoa, plastiikkia, botoksii ja glitterii, muutoin niin onnettomaan elämääni, tarjoili eilen Melodyfestivaalen. Kylläpä oli svedupetteri laittanut taas pöydän koreaksi ja iltahan oli mitä viihdyttävin. Täytyy kyllä myöntää, että lahden toisella puolella osataan nämä hommat. Musasta tietysti voi olla mitä mieltä tahansa, mut kyllä siellä muutama kiva tsipale oli. Tykkäsin kyllä voittajasta, hienosti oli käytetty nykyteknologiaa, eikä biisikään ihan onneton renkutus ollut. Puhumattakaan esittäjän luontaisista avuista. Söpö oli ja syötävä. Mikä tärkeintä, tämä viihdytys sai minut hetkeksi unohtamaan oman todellisuuteni. Hetken minäkin olin sankari. Heros.

Huomenna on se magneettikuvaus. Mää lataan siihen nyt ihan liikoja. Mua jännittääkin. Eipäs nyt mennä taas asioiden edelle, otetaas ihan rauhas. Ei voi, on tässä nyt kuitenkin aika paljon pelis. Silleen. Huokasenko?

Elämän reality

Tilannekatsaus, toverit hyvät. Fyssärin vastaanotto oli silleen asiallinen, että sain lähetteen magneettikuvaan. Hän ihmettelemään, miksi en ole mennyt aikaisemmin. Minä sanomaan, että kaksikin toktoria on ollut sitä mieltä, että ei ole tarvetta. On normaalia tämmöinen selkäkipu. Ei ole normaalia, mutta voi olla, että mitään vikaa ei koskaan löydy, tuumasi tohtorinna. Selkä on siitä jännä vekotin, sitä sattuu mutta ei ole syytä. Suattaapi olla, että on sairastunut krooniseen kipuun. Odotan kuvia. Totisesti, minä sanon.

Tuossapa jäin sellaista pohtimaan, miksi en mitään kipulääkettä saanut. Tosin siihen saattaa vaikuttaa se, että kerroin niiden tekevän massulle huonoa. Pyysin, etteikö teillä olisi jotakin kipupiikkiä, että pääsisin eroon tästä helvetistä. Ei ole heillä sellaisia. Mitä, ei ole? Tuossakin juuri tajusin, että ollaan itäisellä puolella ja siellä saattaa olla eräskin piikin ruinaaja. Kuvittelikohan tohtori, että tässä on taas yks narkki, joka palavasti haluaa päätään sekaisin. Voi olla, että ylireagoin, mut 3-4 päivää pitäisi tätä helvettiä kestää. Jospa otetut kuvat toisivat helpotusta tai ainakin syyn ja seurauksen ja siitä sitten lähdetään kuntoutuksen pitkälle ja kapealle tielle. Huomaatteko hienoisen kyynisyyden. Ou nou.

Minullahan on arsenaali aikamoisia myrkkyjä himassa. Oli pakko nöyrtyä ja napata yksi pahimpaan tuskaan. Oukei, hieman helpotusta, mutta kostautuiko se maate mentäessä. Ei silläkään hyvä, että flunssa huutaa putkistoissa, selkä vittuilee, niin sain tod.näk. järkyttävän refluksikohtauksen. Niitä tuli kaksi lähes peräjälkeen ja hetken jo luulin, et nyt tuli noutaja. Eiks oo hirveen mielenkiintoista? Mut en siis ole ennen moista kokenut. Meinasin tukehtua ja hirvee kipu viilti rintalastassa. Ajattelin ensi, että se on sydänkohtaus tai et nyt meni selkäydinkanavassa joku pahemman kerran vituralleen. Makasin lattialla polvillaan, nojasin sänkyyn ja yritin saada itseni hapettumaan. Siitä tilanne kuitenkin rauhoittui ja syytin siitä ottamaani perkeleen porekiputablettia. En tiiä, mut ihan perseestä on tämä tämmöinen.

Aikani menee pääasiallisesti sängynpohjalla. Juu, liikkua pitää ja yritänkin tehdä urheasti selkäjumpat, mutta se vaan sattuu niin maan perkeleesti. Mä voin kertoa, että tällä hetkellä mulle parasta on maata liikkumatta paikallaan. Mutta sitä en tee, uhmaan kipua ja yritän liikkua. Se on kuulemma hyvästä.

Liikkumattomana katsoin eilen neljä jaksoa Hakekaa Kätilö sarjaa. Viihdyin sen parissa, koska se on niin elämän makuinen ja historiikki on mielenkiintoista katsottavaa. Vaikka siellä beibejä tehtaillaankin, niin monen monta yhteiskunnallisesti ja elämän katsomuksellisesti tärkeää asiaa kulkee käsikirjoituksessa jouhevasti mukana. Taattua brittikamaa.

Mää en nyt muuhun pysty, kun valittaa. Mulla on siihen oikeus. Ukkokulta tuumasi, että sun elämästä saisi hyvän realitysarjan. Se olis jo niin jännä, että epäily sen todellisuudesta saattaisi olla aiheellinen.  Niinpä juurikin, mitähän kivaa kipua tämä päivä tuo tullessaan? Mitähän kivaa käsikirjoittaisin. Hmmm, mitäs mulla ei oo vielä ollut. Oisko joku vyöruusu. Sehän kuulostaisi kivalle. Vyö ja ruusu. Sellainen kukkainen. Ai ko kiva. Hirmu kiva. Voisko joku laittaa mut päiviltä. Kiitos.

Eihän tästä nyt mittään tuu

Jassoo, tautipöpö iski ja keuhkot huutaa hoosiannaa. Eikä sillä hyvä, että sairastaisin, niin pistetään kaupan päälle vielä helvetillinen selkäkipu. Noin niin kuin kruunaamaan kaiken tän kivan. Nyt taitaapi olla se tilanne, kun kamelin selkä katkeaa. Tätähän mää olen jo muutaman kuukauden venaillut. Tätä siis, että selkä menee siihen tilaan, että ei jää tohtorillekaan epäselväksi, että nyt sattuu.

Liikkuminen on lievästi sanottuna hankalaa ja mielenkiintoiseksi tämän tekee se, että se erikoislääkäri on varattuna maanantaille. Kestänkö sinne asti? Vai teenkö turhat ja menen yleislääkärin pakeille. Menis taju ja tulis kuolio, niin ei tartteis itse päättää. Katsos, jos nyt maksan turhan käynnin, niin maksan kuitenkin kalliisti erikoislääkärin maanantaina. Siihen päälle magneettikuvat, niin hintaa tulee. Köyhän on pakko ajatella, vaikka terveys onkin kultaa kalliimpi.

Vai vietänkö nämä kolme päivää sängyssä liikkumatta. Nouwei, ei ole ihan sitä mun parasta osaamisaluetta liikkumattomuus. Oukei, aika toktorille on nyt varattu ja katsos, sain kuin sainkin ajan fysiatrille. Toivotaan, että käynti ei ole diipadaapaa ja minut otetaan vakavasti. Mä haluun, et mut otetaan vakavasti. Olen vakava ihminen. Kuolemanvakava. Näissä selkähommissa tahtoo vain olla se, että monikin tohtori painaa asian villasella ja antaa mielialalääkettä ja särkypilleriä. Tutkimatta syytä ja seurausta. Sitä ei nyt jaksaisi. Ei jaksaisi.

Aurinko paistaa niin, että aivorakenteita huippaa. Työhuoneeni  kaihtimet ovat auki ja möllykkä hehkuu suoraan verkkokalvoille. On vaikea nähdä, mutta en sulje niitä. Nautin tästä hekumasta ja mieleni tekisi lähteä villisti kirmaamaan jorpakoita. En lähde. Masennun ja pysyn sisällä, olen tympääntynyt ja vitutus velloo villatakissa. Äääh, ei kiva.

En nyt jaksa enää valittaakaan. Ai kauheeta, nyt on asiat huonosti, jos ei jaksa kapinoida. Täytynee yrittää suihkuun, ettei haise hiki tohtorilla. Mää meen nyt pois. Pois.

Sano se kukkasin

Mää oon niin ylpee itsestä. Olen asentanut uuden käyttäjäjärjestelmän koneelleni. Toki, siihen tarvittiin pari soittoa Aplen tukeen, mut noin niin kuin muuten ihan ite. Tietenkin sain koneen juntturaan ja tilanteeseen, en liiku mihinkään, en lataa. Silloin tuki tuli avuksi ja päästiin taas etiäpäin. Nämä rakkineet rakkaat eivät ole ihan sitä mun vahvinta osa-aluetta, joten on syytäkin olla ylpeä.

Mut hei, kylläpä liikkuu livakasti tietoliikenne. Vanha oli jo ajastaan väsynyt ja kuvien käsittelyssä oli paljon ongelmia. Mut nyt ne ovat poistuneet ja minä olen onnellinen. Innoissani kuin pikku poika jouluaattona. Tekisi mieli koko ajan asennella yhtä sun toista ja tutkinkin mahdollisuuksia mitä kaikkea voisi tehdä. Suhtautumiseni on ollut lähinnä se, että en uskalla mistään painaa, kun kone menee sekaisin ja junttaan. Mää oon siis pelännyt tietotekniikkaa tai ainakin kohdellut pelonsekaisin, kunnioittavin tuntein. Ehkä me alamme pikku hiljaa ymmärtää toisiamme. Mut joo, mää olin jo uutta konetta ostamassa, mut nythän tää toimii paremmin kuin uusi. Rakas ystävä, sanoisin.

Ajatella, Keukenhoffin puutarhassa jo kukkaset kukkii. On kevät sielläkin ajoissa. Luettuani uutisen tuli mieleen oma kukkamatka takavuosilta. Oli siellä nättii, ihan hirmu nättii. Selailin kuvia ja päätinkin muutaman tänne väri-iloksi elämäänne laittaa. Eiks kukkasissa ole jotakin sielua hivelevää? Onko rumaa kukkaa olemassa? Sanonta, kukka se on perunankin kukka, tarkoittanee sitä, että se on ruma. Olenkohan koskaan nähnyt perunan kukkivan? En tiiä. Pottua syön kyllä mielelläni.

Eilinen alaraajaraiskaaja on saanut inhoittavan kiputilan kinttuihin. Jäytävä kipu pohkeissa tekee kävelystä vaikiaa. Ihan on pitänyt särkypilleriä ottaa. Saas nähä, mikä on tilanne duunipäivän jälkeen, joko sitä mennään kontaten. Onkohan toikaan nyt sit oikein, meinaan toi alaraajakäsittely. Sehän sattuu ihan perkeleellisesti. Eiks kipu ole viesti aina jostakin? Mut meitsi on niin tottunut tähän kipuun, että minä pidän sitä noin niin kuin normaalina joka asiassa. Aina ja ikuisesti kuuluu sattua johonkin tai kaikki tuottaa enemmän tai vähemmän kipua. Jettekivade.

Nyt kun kerta pääsin taas valittaa, niin on ihan pakko mainita, että oikea olkapää on alkanut kettuilee samoin kuin vasen leikattu aikoinaan. Samaa vikaa varmaan bukkaa. Kotimatkalla savosta ärtyi niin pahaksi ettei kättä voinut liikuttaa. Sama juttu öisin, ei nukkua voi oikealla kyljellä ja arvaa vaan, jos satun silleen unissani köllähtää, niin itkuhan se siitä tulee. Katsotaas montako vuotta tässä menee ennen kuin pääsen operoitavaksi.

No mut joo, aurinko orastavasti kajastelee ja lisääntynyt valon määrä on meille lahja. Sitä on ihminen enemmän elossa, kun ei tartte pimiässä pyllistellä. Valoa kohti toeverit!

Kuopijoon, laivat huuteloo!

Kymmenen tunnin yöunet takana ja mie kiitän. Sen verran reissussa aina rähjääntyy, että oma sänky on maailman paras ja kai se oli matkaväsy. Vaikka ei siinä mitä, hyvin koisattiin matkallakin ja kaukana ovat ne ajat, kun aamun pikkutunneille reissulla valvottiin. Se on se elämän säännöllisyys, mikä on tärkeää, olitpa lomalla tahi et.

Älä jätä väliin! Mualimanparas munkkipossu.

Oli kiva pikku reissu. Ajeltuamme takaisin päin, tuli juurikin se tunne, että olisi ollut poissa pidempäänkin. Onks se silloin tehokas ja hyvä irtiotto arjesta. Kaipa niin. Vaikka kalakukkojen kaupunki on syntymäkotini, niin kyllä siellä nykyään on ihan turistina. Varsinkin, kun sain esitellä toiselle paikkoja. Juuri niitä vanhoja kulmia, missä on tapahtunut yhtä sun toista ja vähän kaikkea. Itsekin sai vaipua muisteloihin...

Taidetta. Oksapoika.

Kuopio on kyllä kiva kaupunki. Kauniskin se on. Tosin, näillä keleillä ja tähän aikaan vuodesta mikään kaupunki ei ole erityisen kaunis, mutta kyllä se arkkitektuuri ja kaiken vanhan säilyttäminen teki Ukkokultaan vaikutuksen. Uuden ja vanhan yhdistäminen on toteutettu taidokkaasti ja värien käyttö rakennuksissa on silmälle ilo. Virkeä citihän se on, varsinkin nyt, kun toria ympäröivät kadut on kävelykatuja. Meno on kuin monacossa ja kauppakadusta on tullut oikein ravinteli/juhlakatu. Täytyy myöntää, että kovin on kaupunki muuttunut minun ajoistani.

Tämäkin taidetta.

Matka oli myös kulinaarinen riemuvoitto. Ja sehän meille passaa. Perjantai-iltana nautimme maittavan illallisen Ravintola Isä Camillossa. Ruoka oli hyvää, tarjoilu erinomaista ja hei, se hinta! Todellakin illalliset ovat puolet edukkaampia kuin täällä pääkaupunkiseudulla. Paikan autfittikin oli puhutteleva.

Tunnelmaa

Aivan samaa voin sanoa La-illan Ravintola Rustikista. Kauppahallin vanhaan kellariin ( valm. 1902 ) valmistunut kellariravintola oli tunnelmaltaan, jos mahdollista, niin vieläkin parempi kuin edellinen. Kolmen lajin illalliset ruokajuomineen reippaasti alle satkun. Siinä sitä oli ihmettelemistä. Palvelun iloisuus, mutkattomuus ja lupsakkuus ansaitsee erikoismaininnan. Kerrottakoon vielä, että paikassa kummittelee. Tunsin sen heti, kun astuin alas kellariin ja kolmantena päivänä nousuin ylös...

Kummituksia onko heitä

Kiertelimme kaupunkia jalkaisin ja on se kyllä kiva, kun kaikki on lähellä. Ihan tuli sellainen tunne, että kyllä voisi olla mukavaa asua täällä. Varmasti elämä olisi vähemmän ressaavaa, eihän siellä ole mihinkään kiire. Elä sie hötkyile.

Perjantai-iltana esittelin Ukkokullalle meidän vanhat kantapaikat. Illallisen jälkeen käytiin henrinpubissa, amarillossa, kummisedässä ja vielä minulle uudessa gloriassa ( siellä on kuulemma kaikki ikääntyneemmät.) Olihan se jännä fiilis, elämä meni kuin filmi silmien edessä ja yhtään tuttua en tavannut. Tai no yksi, amarillon poke muisti minut vielä. Mut ollaan sitä aikoihin eletty, minua yritti iskeä nuori, kaunis nainen. Kyllä, minua, vanhaa homoa. Neitokainen kertoi, että oli huomannut minut kuulemma heti, kun olin tullut ravintolaan ja hakenut rohkeutta tulla juttelemaan. Ei, hän ei ollut päihtynyt ellei sitten ollut jossakin sienissä taimuutavastaavaa. Minun täytyy tunnustaa, että menin aivan hämilleni, enkä oikein osannut olla tilanteessa. Hassua.

Rustik valot

Menkää ihmiset turistina kuopioon. Se on virkeä ja kiva kaupunki. Harmillisesti kamera ei ollut mukana, joten kuvat on räpsitty kännykällä. Postaan myös Lemon Decon puolelle matkatunnelmia. Sieltäkin voi kurkata turismoinfoo.

Normaalii elämää

Aamuvirtsat lirisevät talomme putkistoissa, se on kuin iloinen tervehdys. Jokainen aamu, päivästä toiseen, vuodesta toiseen, toistuu sama kuunnelma. Kuinkahan paljon tällainen talo tuottaa ureaa vuodessa. Onkohan sille keksitty jotakin hyötykäyttöä. Syytä olisi. Hukkaan menee hyvä aine.

Heräsin silleen Poks. Snadisti liian aikaisin, mutta virkeänä. Ihmettelin sitä jo tuossa taannoin, tätä pirteyttä. Enkä lakkaa ihmettelemästä vieläkään. Se on kyllä hyvä, kun ihmisellä on jotakin ihmeteltävää. Nyt esim. ihmettelen tuota jotakin sanaa. Kirjoitan sen yleensä aina väärin. Jotkain. Koo ja aa vaihtaa paikkaa. Onkohan mulla koo-aa häiriö. Tuotakin pitäisi tutkia, tuohan voi olla vakavaa.

Muu maa mustikka mie oon mansikka

Mie kävin eilen mustikassa. Kyllä. Aamutuimaan olin tuolla pusikoissa. Ohikulkijat olivat hiukka himmeenä. Mitä helvettiä tuo hullu hiihtää pusikoissa, mustikassa?! Asialla on tarkoitusperällinen toimintatarkoitus. Ukkokulta lähtee Kiinaan matkamessuille huhtikuussa. Heillä on siellä oma osasto. Mie jeesaan paikan autfitissä. Kinkkiläiset ovat hulluna mustikkaan. Olisi tarkoituksissa tehdä seinäpintaa. Kuvaan ja stailaan ja silleen. Okei, mustikan varvut saa aikaistetun elämän luonani, mutta kysymys kuuluu: "Voikohan pensasmustikkaa pikaliimata varpuloihin?" Olisi noin niin kuin autenttinen mustikkamarja. Kokeileva ei marjasta eksy, en luovuta. Taiteellinen ambitio on päällä. Jos ei muuta, niin joku asetelma ellei kuvaelma aikaiseksi saadaan. Toivottavasti en saa syytettä mustikan väärentämisestä, uups.

Talvilomani typistyi viikonloppumatkaksi kalakukkojen kaupunkiin. Perjantaina starttaamme ja pyhänä bäk. Oih, niin kuin mieluusti olisin lennähtänyt etelän aurinkoon, mutta talouspoliittinen sitjueisson on sen verran vakava, että nöyrästi on otettava hattu kouraan ja hyväksyttävä tilanne. Mikäs, otetaan  kaikki ilo irti ja vedetään kaliskukkoa niin, että tyrät ryskyy. Täytyykin suunnitella jo matkakarderoobi.

Hui hai, heitän vielä hetkeksi seljälleen ja lukaisen ilmaiseksi jaetut uutisjyvät. Meinaan noin niin kuin paikallislehtiä. Ne ovat täynnä arvokasta tietoa maan tapahtumista. Seljästä puheen ollen ( pääsinpäs valittaa. ) Olen tehnyt toimintasuunnitelman. Vielä kerran menen erikoistohtorin pakeille ja yritän saada lähetteen magneettiin ( terveisiä vaan sinne Kokkolaan.) Onhan tää perkele kuvannettava, että tiedetään onko siellä mitään vikaavikaavikaa. Oli taas eilen sellaista hoosiannaa duunipäivän jälkeen, että meinas taju lähtee. Mut kato, sehän on normaalii. Niin kuin kaikki. Elämä on normaalii.

Kivat sulle soitellaan

Jos mää taidan valittamisen jalon taidon, niin osaan kyllä myös kiittää elämää. Olen vallan ihmetyksessä, koska nukun kuin pikkuinen possu. Viikonloppuna täydellisiä yöunia ja siihen päälle oikein kunnon päikkärit. Äkkiseltään sitä saattaisi ajatella, että mikä vika mussa nyt on, kun tällä lailla maata posotan. Ei vains, kyllä olla kiitollinen ja ihmisen hermojärjestelmä tykkää, kun unella sitä saa helliä. Kiitos herra ja kaiken luoja.

Tänään kotona

Eilen oli toiminnallinen päivä. Sellainen oikein kiva pyhäksi. Aamusalin jälkeen vedettiin puurot nassuun ja sit meitsi otti pikku tirsat. Ukkokulta oli järjestänyt yllätysvierailun Kansallismuseoon. Kyllä,  käytiin museoimassa ja olikin nastaa olla turistina. Aina ei tartte mennä merta edemmäksi fisustelemaan.

Katso kattoon

Retkipäivän kunniaksi mentiin autenttiseen Italokupillaan Benjams Bistro. Paikka ei ole suuren suuri ja sisustus on vuosikymmeneltä muumio. Tunne oli matkaileva ja hetken oltiin el turismo. Pizza oli hyvää vaikkakin vehnäpulla aiheuttaa kaasuuntumista allekirjoittaneelle. Mutta tässä pätee tämä uuden ruokavalioni ihme. Sortumalla paheeseen vahvistat hyvettä.

Paskahuussi

Päivän päätti oskariehdokkaanakin mainittu, ilman pystiä palkitsematta jäänyt The Imitation Game. Juu, raina oli ihan katsottava, mutta ei se mitenkään ihmeellinen ollut. Lähinnä minuun teki vaikutuksen se, että leffa on tositapahtumiin perustuva. Ei siitä ole kuulkaa montaakaan vuosikymmentä, kun tämä meidänkin lavstoori olisi kriminalisoitu ja olisimme tuomittu helvettiin siveettömästä käytöksestä. Silleen myös hauska, että katsotaan Alan Turingin olleen kaikkien tietokoneiden äiti. Tai siis hänen kehitelmät olivat kantasolua nykyisille läppäreillä ja muille härpäkkeille. Ikävästi päättyi hänen tarina. Suisaidi vain 41-vuotiaana. Surullista mutta totta.

Oi muistatkos emma

Benjams lätty

Tudei is mandei. Kevyttä haahuiluu, eikä muuta velvoitetta kuin kakkujen paisto ja alaraajaraiskaaja. Sitä odotan kuin hullu puuroo, ihanoo päästä nauttimana kivusta. Taidan tästä lähteä avantoon. Täällä meillä, kaukana periverialla, lakaisukoneet imevät hiekoitushiekkaa kiduksiinsa. Kyllä, pihalla huutaa helvetin koneet ja kas, kas, kun kiiltää. Rantareittini on myös kuin kesällä konsanaan. Ei jäätä, ei lunta, ei lällyä. Sen kun mennä posottaa. Se on kevät ny!

Eipä tässä mitä

Ukkokullalla on niin paljo duunia, että istua nakottaa tuossa koneellaan aamua iltaa. Mitäs mie sit teen? Tulen myös tähän tietotekniikkaan ja läpisen tänne joutavia. Ei mul mitään tähellistä oo, eikä oikein muutakaan tekemistä. Pitänee odottaa, että päästään salille. Ollaan muuten otettu tavaksi viikonloppu aamusali. Hillittömän hyvä aloitus päivälle. Varsinkin, kun ei ole vinhon aikaansaamaa hohoijaa väsyttää oloa, eikä ole myöskään saamattomuus tunteinen. Jesh söör, ai can buugi.

Mie olen vältellyt sitä sokerii ja valkoistajauhoo. Se on hyvä. Meistähän jokainen tietää, että ne ovat myrkkyä, eivätkä kuuluu joka päiväiseen ruokavalioon. Olkoon silleen ylellisyystuote ja harvoin nautittava. Palkitsin myrkytin itseä eilen Arnoldsin dounatsilla. Olin ajatellut sen olevan makunystyröitä hivelevää ja vievän kielen peräpäähän. Kuinkas sitten kävikään. Alkaako alitajunta tahi keho tökkiä, mutta ei se maistunutkaan hyvälle. Tuli luontainen halu kieltäytyä kokonaan. Yritän tässä nyt kuitenkin harrastaa sitä, että absoluuttinen kielto vain voimistaa mielihalua ja silloin tällöin itselle salliminen tekee sinusta vahvan pysymään järjessä ja kohtuudessa. Mut jotensakin heräsi kysymys, miksi ihmeessä sit vetää sitä paskaa. No joo, maailmassa on vakavampiakin ongelmia kuin tää. Mut hyvä näitä on vähä miettii...

Oih ja voi, oliivileipää

Ruoka on rattoni ja valmistinkin eilen rakkauvella Martan punaisen kalakeiton. Tuoretta hauki -ja lohifilettä. Paljon makuja - chiliä, purjoo, sipulii, valkosipulia, limeä, tomaattimurskaa, punkkuu, suolakurkkua, kaprista, tilliä ja juureksii. Tarjotaan smetanan ja aivan mahtavan Oliivileivän ( sitä saa Stoccanherkusta ) kanssa. Olipa kyllä kyrmee ja suht terveellinenkin. Pakko muuten mainita, että toi leipä on oikein pakkosaada himotus. Ei sitä joka päivä vedetä, viikonloppuna saa nauttia. Suosittelen kokeilemaan. Päälle reippaasti oikeaa voita, niin vot sie!

Suomi on saanut euroviisuesittäjänsä. Näinhän siinä sitten kävi, mitenkäs muuten. Kappale on mielestäni aivan älytön ja helvetin huono, mutta onko sillä mitään merkitystä. Ymmärrettyäni, että tässä kisailussa sillä ei niinkään ole väliä, tärkeintä on, että erottuu joukosta. Ja tänä vuonna varmasti sen teemme. Täytynee myöntää, että kurikan poikain kommentointia on hauska seurata, sain sen verran makoisat naurut eilen. Toivotaan, että heillä psyyke ja kunto kestää tulevan pyörityksen. On tainnut keikkalavat olla snadisti pienempii tätä ennen. Mikäs siinä, mennään juomaan viinii wiiniin. Herra varjele ja siunaa.