Melan kolina sentti mentaali

No mitä? Täällähän  mää olen vetänyt hiljaisuuden retriittiä keskenäni. Ihan oon ypöyksin pari yötä mökkeillyt. Helekutinmoinen tuuli riepottelee seutua ja mua pelottaa, että puut kaatuu mökin päälle. Rantakoivusta meinaan lähti latva. Ukkonenkin paukutti eilen aamusta niin, että piti sähköt pois laittaa ja kaivautua peiton alle. Ihan oon ollut luonnon armoilla. Raukkarukkaressukka. Kovasti arvoin lähenköenkölähe. Vaikka tämä pimeys ja myrsky asettaa omia hengellisiä haasteitaan, niin olen taas kerran nauttinut tästä meditatiivisesta yhteydestä itseni kanssa. Ai kauheeta, ei kai noin saisi edes sanoa. Nauttii nyt itsestään. Törkeetä.

Nyt kuulkaa täytyy sanoa, että asiat menee niin putkeen, että hiukkasen jo hirvittää. On se jumaleisson kumma, että jostain ihmeestä se pelkoa kumpuaa. Menee hyvin, niin alkaa pelkäämään jotakin kamalaa tapahtuvaksi. Missään nimessä ei saisi ainakaan nauttia asioiden onnistumisesta. Tuo ajatusmalli kaipaa syvempää analyyttista tutkintaa, ja heitän romukoppaan vanhat urvahtaneet käsitykseni. Kell onni on sen näyttäköön. Jos ei ihan paljastelee, niin hiljaa mielessä myhäilee. Edes.

Kuoleman värjt. Kaunista. 

Uusi yritystoimintani alkaa olla lihaa ja verta. Semmoista totta. Kesän tuottamat ajatusmeloonit ovat kypsää kamaa ja nyt ne elävät jo tätä todellisuutta. Toki, on tässä paljon matkalla tapahtunut, ei ne ihan itsekseen sikiä ja kypsy. Onko tähtikartat Martalle kohdallaan, siksikö miksikö asiat menee nyt niin kivasti putkeen. Pankki myönsi yrityslainaa, vakuutusyhtiö on hienosti tukemassa ja tuotantopuoli on silleen valmis, että se käynnistyy ensi viikosta. Olen saanut avustavaa yhteydenottoa ja hyvää palautetta yrittämisestäni. Tämä kaikki on antanut itselle myös sellaista nostetta, että haluaa onnistua ja uskoo ideaansa. Minulla on jotakin semmoista, mikä saattaa viedä yritystäni eteenpäin. Minulla on intohimoa ja palava halu tehdä. Kiitos siitä.

Tapasin torstaina brändirouvan. Markkinoinnin ja brändäyksen asiantuntija. Olipa kiinnostava puolitoistatuntinen. Kuuntelin haavi auki. Sain paljon arvokasta tietoa ja samalla ymmärsin jotakin hyvin olennaista. Ukkokulta on puhunut minulle aikapitkälle samoja asioita. Osaan niistä olen vastaankin laittanut, mutta nyt ymmärsin sen, että vain minä itse voin olla esteenä menestymiselle. Rva. oli napakka, puhui asiaa ja on aina ihmeellistä kuunnella henkilöä, joka tietää mistä puhuu. Vaikutun ammattitaidosta ja tietämyksestä. Enhän mää nyt ihan noviisi näissä yritysasioissa ole, mutta se on pakko myöntää, että ajatusmaailmaltani olen hieman homeessa. Turha vaatimattomuus ei tässä tapauksessa kaunista ja sosiaalinen meedia on päivän sana. Mutta ei hätäpäivää. Varsin tämä pari päivää täällä keskenäni, on tuottanut sen, että pelotta surutta menen kohti niitä asioita, jotka ovat saattaneet tuntua tavoittelemattomille. Minä pystyn, minä selviän, minä haluan. Minussa on vielä voimaa. Hitto, tuo tunne tuntuu hyvälle. Mulla on tavoite. Mulla on missio.

Kamut rannasta

Henkilökohtainen psykofyysinen olemassa oloni on tuntenut ikävää mutta ei kipua. UK on kaukana Intias ja mulla ihana, ihana ikävä. Semmoinen puolikas olo. Toinen puuttuu. Olen saanut huomata, että hänen läsnäolonsa tuottaa minulle turvallisuutta, se rauhoittaa minua ja siinä on hyvä olla. Ei se ole mitään ihmeellistä, meillä ei ole mitään ihmeellistä ja siinäpä se just onkin. On vain hyvä olla toisen läsnä. Mä en tiedä, uskallanko tätä edes ääneen sanoa, mutta nyt jo muutama tovi niin, että mikään niistä kivuista, mitkä ovat ihmistä riepotelleet, ovat jättäneet tomuisen majansa ja minä voin hyvin. Olen kuulostellut tätä tunnetta, se on muistoja menneisyydestä. Okei, ehkä tässä nyt on luontaista homodraamaani, mutta onhan tämä hemmetin ihmeellistä. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä ja tämä antaa sisäistä voimaa. Neljä kuukautta saikulla on tuottanut tulosta.

Olenkin miettinyt sitä, että mikä voima onkaan sillä, että elämässä on mielenkiintoisia haasteita ja ajatuksissa muutakin kuin kipua. Yritysajatelmani ovat katkaisseet ajatuskierteen ja katso, noidankehä alkaisi murtua ja minä parannan itse itseni. En enää uskonut tuntevani näin. Olin hyväksynyt sen, että osani on minulle annettu ja näillä mennään hamaan hautaan asti. Ehkä sellainen ihminen, joka ei ole koskaan elänyt jatkuvan kipuilun kanssa, ei pysty tätä ymmärtää. Vai olikos toi nyt liian painokkaasti sanottu. Minulle se on ollut pahimmillaan aika lamaannuttava tunne. On saattanut ajatella tulevaisuutta ikävänä pakkona. Pelännyt kuolla tai toivonut kuolla, ihan miten vaan. Minussa asuva luontainen intohimo, tekemisen ilo sai väistyä vahvemman tieltä. Siis ihan perseestä. Mä niin toivon, että tästä voisi lähteä uusi aika. Uusi tulevaisuus, joka antaisi syyn voida hyvin ja nauttia täysillä elämästä.

Huomaa taas, että ollaan oltu retriitissä. Niin mennään syvälle sisimpään. Olkoonkin homoista draamaa ( siitähän ei irti pääse, ) mutta samalla näissä pohdintojeni hetkissä on paljon tärkeää oivaltamista ja ajatuksen ymmärtämistä. Ympärillä syvä lohduttomuus, kun luonto jättää jäähyväisiä kesälle ja valmistautuu kuolemaan. Minusta tässä hetkessä on jotakin magiaa ja samalla hyvin, hyvin kaunista. Ikuisena melankolina, tykkään syksyn kyyneleistä. Ilmassa on kaihomieltä ja se tekee minutkin niin hirvittävän senttimentaaliseks. Ihan silleen, et just kohta alkaa naurattaa. Hei, eiks elämä oo välillä aika ihanaa?!?