Tästä lähtee

Tässähän istun kuin tatti. Mökin terdellä nimittäin. Kääriytyneenä pariin peittoon, muutamaan villatakkiin ja koko komeuden kruunaa sähkökäyttöinen lämpöhuopa. Maisema on rujon raiskattu, alaston ja paljas. Rannassa liplattaa laine, mutta selkä on vielä ohuessa riitteessä. Jää taistelee vastaan ja yläkerta livauttaa välillä isolla ruoskalla pitkin sen väsynyttä pintaa. Tästä taistelusta lähtee hyvinkin mielenkiintoinen ääniefekti. En moista ole koskaan kuullut, se todellakin kuulostaa raipan tahi ruoskan iskulta. Herralla taitaa olla sadomadot meneillään.

Saunasavun taikaa

Linnut konsertoivat, mutta kaikki solistit eivät ole vielä saapuneet. Tämä rauha ja onnellinen seesteisyys ei ole minnekään kadonnut ja taas kerran ymmärrän, miksi mieleni tänne niin halajaa. Mökillä on ihmisen hyvä olla. Koko viikonloppu on ollut aurinkoinen ja hetkittäin tässä terdellä jopa lämmin. Eipä ole koskaan maaliskuussa saanut jo mökkikautta korkkailla. Kiva näin.

Tultiin jo perjantaina. Keskiviikkona saatu kortisonipiikki teki kintun niin kipiäksi, että siirsin pari asiakasta ensi viikolle ja Ukkorähjä otti veepeen. Näin päästiin jo perjantaina aamupäivästä mökkeilee. Saatiin paikat kuntoon ajoissa ja sauna lämpesi sopivasti siihen, kun puhelintoivekonsertti käynnistyi kello kuusi. Kaikessa on se ihana ensimmäinen kerta tunne. Saunan lämmitys, istua tässä näin, tuijotella järvelle ( jäälle ) ja kylpeä rupsauttaa. Oih onnea, oih autuutta. Täällä toi saunominen on jotenkin meditatiivisempi elämys. Venyttelen ja saunajooghaan pahan pois. On silleen eri rentoa. Onko se toi elävän tulen antama lämpö vai tuo välillinen kylmään veteen pulahtelu, mut joku täällä ihmispoloa relaa ihanasti.

Tätä mää möllään

Viime yönä vetäsin melkein kymmen tuntia unta. Se tuntuu taivaalliselle. Lonkkaan tökätty piikki on poistanut vuoden kestäneen kivun. Kyllä, siihen ei koske, ei särje. Sekin tuntuu taivaalliselle. Tai enemmän. Se on jotakin niin pyhää ettei sitä voi edes käsittää. Aloittamani kipukynnystä nostava mediciini alkaa ilmeisesti myös vaikuttaa, enkä juuri nyt pääse valittamaan mistään. Outoa. Kuin näin voi elää, ilman kipua. Siitähän oli tullut jo hyvä ystäväni. Ou jee, nyt menee lujaa.

Ollaan laiteltu paikkoja, tehty pihahommia silleen rasittamatta. Ukkorähjä duunaa puusavottaa, minä näitä kotitaloushommia. Talven jälkeen kaikki astiat on aina tiskattava. Onks ne likasii, ei varmasti, mutta se tunne, että ne on pesty, on Martalle tärkeä. Hei, joutsenpariskunta kävi moikkaa. Tuohon noin kovasti kaakattaen pyrähtivät. Siellä se istuu taas, vanha homo terassillaan. Ei mikään ole muuttunut. Ei niin. Joutsenesta ei lähde miellyttävä ääni, ollakseen niinkin kaunis luomakunnan luotu. Noh, kaikkeahan ei voi saada. Niinpä, miksi minä en osaa laulaa, enkä ole erityisen kauniskaan. Tasan ei mene onnen lahjat.

Alla mäntyin koivikoin

Räystäät alkoivat tippumaan. Onko katolla yöllistä jäätä, pakkasukon pissaa. Aurinko ei suoranaisesti paista, mutta ilmeisesti se kuitenkin antaa lämpöä. Otanpa vielä kupin mokkoo ja ihastelen tätä ihmeellisyyttä. Tästä on hyvä jatkaa... Ruoska läjähti taas, on se huikee saundi.

Valaisevaa kipua

Jou, jou! Arska tekee ylösnousuaan ja on juurikin sillä rajalla, että kohta valo läjähtää verkkokalvolleni. Tämä on aina niin huikea valoshow, kun tämä jumalainen pallo nostattaa itsensä puiden latvojen yläpuolelle ja antaa tulla. Se saa aikaan täydellisen sokaistumisen ja minun on pakko kaihdita näkökenttäni. Sulkea siis tuo jumalainen valo pois, jotta näkisin näpytellä. Silleen julmaa joo, koska pimeän runtelema sieluni kaipaa valoa. Voisihan sitä tietysti kokeilla, jos kirjoittaisi aurinkolasit nenulla.  Noh, olisihan se hiukkasen hassua. Istua nyt tässä koneella aurinkolasit päässä. Joku voisi kuvitella, että jätkä diivailee... Kello on 06.38 ja hep! Nyt Arska on iso hekumallinen pallo ja miN ä e N n   äää Enä Ä m  iTääääN.

Kävin eilen lekurilla. Siitähän on tullut minulle jo rakas harraste. Tämä herrahenkilö on silleen erikoistohtori, että on erikoistunut kipuun. Heitä ei ole kovinkaan monta ja saatavuus on hiukka hankalaa. Olen jo kerran aikaisemminkin päässyt hänen pakeille ja jo silloin se oli tavallisuudesta poikkeava kokemus. Positiivisessa mielessä, absolyytli. Aikani oli puolikasi illalla ja jouduin odottamaan pakeille pääsyä puolitoista tuntia. Normisti Martalla menisi hermo, mutta kun tuon tietää ja siihen osaa suhtautua, niin hyväähän kannattaa aina odottaa.

Tämmönen valoilmiö toissa iltana

Vastaanotto ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä. Olin toktorin pakeilla toista tuntia ja täytynee myöntää, että itkuhan se Martalla tuli. Se on hassu juttu. Sitä pitää sisällään tätä ikävää möykkyä ja yrittää tulla asian kans toimeen ja elämään, niin sitten kun sen antaa tulla ja vielä joku ammattitaitoisesti kuuntelee ja suhtautuu, niin purkautuminen on vallan väistämätöntä. En nyt ala erittelemään syitä ja seurauksia, mutta ikävästi tässä on useampikin tautiluokitus päällekkäin. Sain kortisooni piikkiä, kipukynnystä nostavaa lääkettä ja paljon, paljon asiallista tietoa, ymmärrystä ja todennusta sille, että en ole luulosairas. Sairastan kipua. Tässäkin tapauksessa joutuu kysymään sen iänikuisen, kumpi oli ensin, muna vai kana. Ihan sama, olkoon vaikka rutsinmuna.

Se pääsenkö koskaan eroon tästä kipuhelvetistä, on taas ihan oma juttunsa. Minulle tärkeintä on kaiketi se, että oppisi olemaan ja elämään asian kanssa. Ymmärtämällä asioita, niitä voisi, ja saattaisi hyväksyä ne sellaisena, kuin ne ovat minulle annettu ja langettu. Sen verran vielä totean, että tämmöiset lääkärit ovat hyvin, hyvin harvassa. Nämä ovat herran lahja tuomituille. Ovat silleen pelastavia. Joku heitäkin tänne ohjaa, auttamaan muita ihmisiä. Ei huono, ei paha. Kiitos ja aamen.

Sen verran vielä 2. Tiesittekö, että yksi ilkeä kipu ihmisessä saattaa saada aikaiseksi paljon kipua. Kipu siis tekee uutta kipua ja näin sotkee ihmispolosen hermojärjestelmän. Silleen on kiva tuo järjestelmä. Perkele.

Laitoin eilen hakemuksen Valaistussuunnittelijan koulutukseen. Se alkaisi ensi syksynä ja kestää aina keväälle 2015. Minua on aina kiinnostanut valo. Silleen kun ihminen on pimee tyyppi, niin valolla on erityisen suuri merkitys. Sisustussuunnittelussa valaistus on ihan oma osa-alueensa. Se ei ole helppo. Siinä mennään helposti pimiään pöpelikköön. Herraparatkoon, kuinka haluankaan oppia valaisemaan ja varmasti, taas kerran, uuden oppiminen tuo kaivattua vaihtelua ja virkistystä elämääni. Mut joo, ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ei se ole niin sanottua, että koulutukseen noin vaan mennään. Se on suunnattu ammattilaisille ja mie saatan vielä tippua kokemattomuuttani. Toivotaan, toivotaan.

Miss Farkku 2014

Ilmasto on lämmin ja ulkona on selkeästi havaittavissa kevättä. Jopa niin, että pitääkö puhua kesän tulosta, sillä keväthän tuolla jo on. Eihän se voi enää tulla, kun se on jo tullut. Siis kevät. Kesää se tekee. Puuhastellessani kyökissä, minulle tuli kuuma. Aurinko siihen porotti ja vilkaisin mittariin. Paisteessa melkein kakskyt, ei ihme jos lämmitti. Hyvä, hyvä. Mökiltä lähtee viimeisetkin jäänrippeet.

Kato!

Hutkuilin eilen illalla Itiksessä. Mulla oli oikein asiaakin ja ei. Piti ostaa duuniin seinäkello ja sen sellaista. Itselle yritin etsiä jotakin kivaa päälle pantavaa. Miten se voikaan nykyään olla niin vastenmielistä ja hankalaa? Entiselle himoshoppaajalle. Ei olisi tuotakaan uskonut. Löysin mää kivan paitulin ja kuulkaapas, farkkurotsin. Vanha ukko yrittää epätoivoisesti verhoutua jeansiin, että varmasti näyttäisi nuorekkaalle, hah. Tänään pukeudun farkkuun ja leikin Miss Farkku 2014. Muistatteko, ennen vanhaan oli tuollainenkin missimittelö. Olisko ollut Beaversin järjestämä? Ei taida enää olla biiversii. Ne oli silloin niin mageet.

Jeans by Jeans

Ostoshelvettissä ei montaa ihmistä ollut. Kiva silleen, kun ei tartte jonotella. Asia mihin kiinnitin huomioo ja mietinkin mistä moinen. Kaikki kahvilat olivat täynnä ulkomaalaistaustaisia mieshenkilöitä. Sellaisia keski-ikäisiä tai iäkkäämpiä mamuja. Onko heidän kultturitaustassa tahi perimässä tapana notkua illat kahviloissa? Miksi eivät ole kotosalla, vaimon ja lapsien kanssa. Jännä silleen, ajatella jos kaikki perheen päät lähtisivät illaksi poikien kans kaffelle. Mistähän ne juttelevat, kauheen kiivas on heidän puhetyyli ja kovalla äänellä kailottavat. En mie sillä, jokainen saa olla siellä missä haluaa, mutta ei taida suomimies harrastaa kahvilakulttuuria. Ehkä se on sellaista miesten välistä terapointia. Sitäkin varmasti tarvitaan.

Mun kovalevylläni pyörii ilkeä ajatus. Se putkahtelee pintaan ajoittain, eikä se jätä mua rauhaan. Se vaivaa mua törkeesti, enkä saa sitä stoppaamaan. Ihmettelen vain mistä se kumpuaa? Jo jonkun tovin olen miettinyt, että en välttämättä elä enää montaakaan vuotta. Niin sanotusti viikatemies on jo nurkilla. Eiks oo aika kauhee ajatus? Kuolema. Eihän tämmöistä saisi tänne edes kirjoittaa, mutta mun on pakko. Sanomalla sen ääneen, se häviää ja jättää mut rauhaan. Olen tehnyt syvää analyysia ja yritän järkiperäistää ajatuksen ikävyyttä. Johtuuko tämä A) lähestyvästä kliimaksista ikääntymisessäni B) aina niin vilkkaasta mielikuvituksestani C) hysteerisestä luonteen laadustani D) näistä vallitsevista kiputiloista.

Sanotaan, että ihminen saattaa ymmärtää lähestyvän lähtönsä. Joku delaa, niin kanssaihmiset etsivät merkkejä siitä, että kyllä hän tiesi ja "ennusti" lähestyvän kohtalonsa. Niin jätti se yksikin aamu sen kahvinsa juomatta, ettei olis jo silloin tiennyt että... Sehän sanoi silloin kerran, että väsyttää, ettei vaan olisi tiennyt, että...  Minä tietysti mietin nyt, että voiko tämä minua rienaava ajatus olla viesti rajan takaa, siksikö siis mietin? Sikäli ristiriitainen tilanne, että tällaistahan ei kannattaisi murehtia. Ei missään nimessä! Jos lähtö tulee viiskakkosena, niin nyt jumalauta pitäisi kiireellä nauttia tästä elämästä. Nyt olisi elettävä kuin viimeistä päivää. Onko aikaa paljon vai vähä. Ihme kyllä, ei mua kuoleminen pelota. Elämä enemmänkin. Toivottavasti ei jäisi kitumaan, et jos se lähtö tulee, niin menisi sit kerralla ja kunnolla. Se varmasti on jokaisen toive, ettenkö sanoisi jopa unelma.

No niin. Eiks ollutkin iloinen aamun avaus? Mua helpotti heti. En mää ala tätä elämää himmailee. Meillehän annetaan tasan se, mikä meille on ennalta määrätty. Minun on nyt määrätty mennä pöntölle, uimaan ja lähteä elämään. Farkkurotsin päälle laitan. Ai ko kiva.

Siistii

Viikonloppu hurahti siivouksen merkeissä. Mikä lie mennyt, oisko se ovulaatio, kun niin siivotutti. Perjantaina kevyt pinta sellainen himassa, lauantaina mökillä ja sunnuntainan duunissa muutaman tunnin jyrkkää järjestelyä. Voin siis hyvinkin sanoa, että siivosin koko viikonlopun. Laiska töitään luettelee, mutta kyllähän tuota kelpaa jo luettella. Silleen näyttäisi olevan kevättä ilmassa, että mun ei ole pitänyt pakottautua mainitsemiini puhtaanapito toimenpiteisiin. Ihan tuli vapaasta tahdosta ja kevään ilosta.

Pahasti nurin

Juu, lauantaina mentiin mökille. Se ei ollut suunniteltu. Perjantaina olin vielä sitä mieltä, että kerkeehän tonne. Mut kun se La valkeni niin kauniina, niin iski se tuttu polte. Mökille, mökille, pakko päästä. mökille. Siellä oli kaikki ennallaan. Tai ainakin melkein. Kauhiast paljon oli puuta kaatunut. Onneksemme ei kuitenkaan mökin päälle, se voisi olla itkettävän lohduton näky, että kokemus. Tämä tietää puusavottaa, mut onneks se on Ukkorähjän heinii tai siis puita.

Keittön hiirenkakkasaldo

Keittiön ja kammarin sain siivottua. Jätettiin lämmöt päälle ja ensi viikonloppuna mennään kaiketi jo viikonlopuksi. Silleen kiva, että osa on jo putsattu, ei ole sitten kaikki yhdelle viikonlopulle. On siinä aina hommaa, että saa mökin pyörimään ja kesän tulla. Mikä oli iloinen yllätys, niin hiirenpapanaa ei juurikaan ollut. Joskus sitä on tuhottomasti ja tulee juurikin sellainen olo, että kaikki pitää pestä kloritilla, keittää, tuuletta, pakastaa, hakata ja mitä lie.

Maistuuuuu

Muutaman tunnin uurastus palkittiin kesän ensimmäisillä grillikyrsillä. Kuin ne ekat voikaan maistua niin hyvälle? Kylmähän siellä oli, terdelle tuuli napakasti järveltä. Mutta se The Rauha. Siksi sinne menee, siksi mieli sitä niin halajaa. Loppuviimeksi ajateltuna onhan toi outo tapa, kumma tyyli. Mennä nyt joka jumalan viikoloppu pöpelikköön vailla mukavuuksia. Toi on niitä perimäjuttuja. Silleen vielä toi metsäläisyys meissä on. Ja mikäs, mie olen mielellään metsäläisii.

Sielläkin nurin

Tänään vielä veepee. Tuo aurinko kutsuu mua lähentelee. Vähintäänkin täytyy käydä rannassa kahlaamassa. Voisipa melkein olettaa, että avanto on mennyt kesäunille. Onko meri auki jo, se on myös aina villi tunne talven jälkeen. Näkee ja ymmärtää, että väylä on auki. Voin uida vaikka ameriikkaan. Mamuksi muiden mamujen joukkoon. Etteikö vallan pakolainen? Seksuaali sellainen. Jep, jep. Nyt mie meen.

Aikamme ihmeellinen käsite

Hiljainen talo, autio katu. Pehmeän pimiää. Lumimyräkkä on vaihtunut vesisateeseen ja minä kiitän. Antais Esteri vodaa vaan, niin lähtisi valkoinen höttö menee ja päästäisi landelle. Tuskin vielä tänä viikonloppuna, ei sinne viitsi sohjoon mennä kahlaamaan, pah.

Näin tieteellisen skifiunen viime yönä. Oltiin jossakin tutkimuslaboratoriossa, ja maailmassa oli tapahtunut joku outo viirustartunta. Käveltiin pitkiä käytäviä valkoiset takit päällä ja oltiin menossa katsomaan "puhdistusta." Tartunnan saanut mieshenkilö tuotiin paareilla huoneeseen, pakattuna sellaiseen valkoiseen, paperiseen ruumispussiin. Hänet asetettiin alasti kapseliin, joka oli kuin saunan kiuas. Pesu alkoi ja häneen suihkutettiin jotakin ainetta ja alla olevat kivet alkoivat pestä. Tämä kaikki syövytti hänen ihoa ja kokemus oli tuskallinen. Meille kaikille varoitettiin tartunnasta ja sen saaneet oli ehdottomasti saatava pestäväksi. Tartunta ilmeni niin, että koskettaessasi jotakin pintaa, saatoit saada viruksen iholle ja se levisi siinä kuin muste. Läksimme tilasta pois ja minä hipaisin sormella teräksisen tutkimuspöydän pintaa ja huomasin kuinka muste alkoi levitä kädessäni. Salasin sitä muilta, piilottamalla kättäni, mutta muste vain levisi. Kohta joku huomasi, että minulla oli tartunta ja alkoi hillitön takaa-ajo, että minut saataisiin puhdistukseen. Heräsin siihen, kävin piipillä ja pesin varmuudeksi kädet. Hmmmm, mikä voisikaan olla uneni enne? Eilen puhuin siitä, että minut pitäisi pestä sisältä tai kastaa pyhään, paskaiseen jokeen...

Kävin viikolla kaupassa ja mieleeni jäi eräs tapahtuma. Katselettekos te muuten koskaan, mitä ihmiset ostavat? Minä kyttään silloin tällöin. No mut joo, mua ennen kassajonossa oli sellainen pulleaakin pulleampi pariskunta. Nuorehkoja ihmisiä olivat. Maksoivat järkyttävän läjän ruokaa ja minä tulin omien ostosteni kanssa perässä. Siirryin siihen rinnalle pakkaamaan ja en voinut olla vertaamatta sitä, mitä meidän kasseihin meni. Mulla oli lohifile, kukka -ja parsakaalia, kevyt ruokakermaa, rasvaton maito ja kaksi karjalanpiirakkaa. Nuoripari lappoi kasseihin, einespizzoja, hampurilaisia, kolmioleipiä, keksipaketteja, sipsejä, punaista maitoa, sokerilimuu ja taisi siinä olla yksi pussillinen omenoita. Enks oo aika hirvee, mutta tunsin jotakin tyydytystä. Eikä tällai saisi edes ajatella. Mut eipä juurikaan tullut epäselväksi miks nämä nuoret olivat niin jättiläisiä. Enkä minä sillä, jokainen voi ja saa olla just niin kuin lystää... mut hirveetä roskaa nauttivat, hui.

Olen tehnyt tieteellistä tutkimusta ja ihmettelen sitä, miksi kukaan ei katso Farmi ohjelmaa? Tähän mennessä vain yksi henkilö on tunnustautunut katsojaksi ja minä olen möllänyt ihan jokaisen osan. Mä tykkään siitä ohjelmasta! Vaikka siinä(kin) taistellaan palkinnosta, välillä jopa vereslihalla, niin se ei ole pahan mielen ohjelma. Se tuottaa iloa ja mielihyvää, on silleen mukava. Töllöttimestä tulee niin paljon pahaa ja kakkaa, että tämmöinen on tervetullut poikkeus. Erityiskiitosta ansaitsee kauniit kuvat ja maisemat. Niissä on antoisaa viivähtää hetkinen. Porukan vähentyessä, kisa kovenee ja ilmapiirissä alkaa olla sopivasti draamaa ja sellaista harmitonta selkään puukottamista. Sunnuntaisin kello 20 tulee aina pudotusjakso. Mua aina jännittää kovin. Katsoppa huviksesi.

Jassoo, se on taas viikendi reisillä. Menipä viikko nopeasti, kuis se niin? Mihinkä mennyt aika menee. Katoaako se ikuisiksi ajoiksi. Mennyt on vain muistoja. Hassua, elämättömästä ajasta tulee menneitä muistoja. Aina ei voi ymmärtää ajan käsitettä. Varsinkaan, kun itse miettii sen rajallisuutta. Hah, sainpas sanottua jotakin... Williä viikonloppua jokaiselle!

Mul on jano sun lähtesi mettä

Huomenta evribadi! Sain taas kunnian herätä laulamaan kilpaa kukkojen kanssa. En mä jaksa enää siitä valittaa, että unenlahjani ovat heikentyneet. Hyväksyn tämän, koska se kaiketi on ihan normaalia ikääntyvillä ihmisillä. Unta ei enää riitä ja sillä hyvä. Tietysti tässä(kin) asiassa on kaksi puolta. Näin sinulle avautuu aikaa, millä voi tehdä mitä tahansa. Sehän on aika villi tunne. On noin niin kuin 3-4 tuntia käyttämätöntä aikaa. Sitä voisi vaikka tuhlailla. Oih, jospa sitä voisikin laittaa talteen tahi säästöön. Ei voi niin. Näin aamutuimaan sitä voi siis  käyttää vaikka elämänsä päivittämiseen. Tai mihin tahansa. Voisi heitellä voltteja, pestä ikkunoita, rakentaa palapelejä, puristella mustapäitä tai leikkiä rosvoo ja poliisia. Ihan mitä tahansa. Ajatelkaa, ihan mitä tahansa! Voiks tätä jopa tulkita niin, että mulla on ylimääräistä aikaa? Nyt mun on kyllä pakkoa kysyä, voiko aika koskaan olla ylimääräistä? Hui, tuohan on melkein jo jumalan pilkkaa. Tsot, tsot.

Mä tunnustan teille. Viihdytin tuossa itseäni lukemalla vuoden takaista tekstuuriani. Näin alas ollaan siis vajottu. No mut joo, ihan vain sillä tutkailin, että näkisin milloin ja kuinka tämä ikävä matalavirtaisuus on ottanut minussa valtaa. Joudun kyllä toteamaan, että se on kietonut myrkyllisiä lonkeroitaan kivun muodossa jo viime vuonna tähän samaiseen aikaan. Minä yritän ymmärtää minua, ja tahtoisin jo pikku hiljaa laskea irti tästä tummuudesta ja lähteä varjojeni paratiisista. Hetkinen, siis tarkoitin helvetistä. On joutunut miettimään kumpi olikaan ensin, muna vai kana vai kana vai muna. Tarkentaakseni tätä munakokkelia, niin pohdiskelen sitä, että tuliko ensin kipu ja sitten down vai oliko down ja sitten kipu. Tuskinpa tuon ymmärtämisellä on niinkään ylevää merkitystä, mutta luonteeseeni kuuluu ymmärtää ymmärtämätöntä.

Ajatelkaapa, mä olen masentunut tähän masentumiseen. Pannaan siis tuplana, kiitos. Miks kaikki pitää laittaa överiks, eiks vähä vähempikin riitä? No mut joo, nyt joku pikku piru minussa nostaa päätään ja aloitan systemaattisen valaistuksen. Puserran positiivisyyttä jokaiseen päivään ihan perkeleellisesti. Vaikka väkisin ja valloin, jos ei muu auta. Käännän kanavat, hitaasti mutta varmasti, oikealle taajuudelle ja katso, humppahan siellä soi. Ettei vallan polkka pane? Ai hurja...

Tehtävän antohan on yksinkertainen. Otat ja mietit, mitä kivaa sun elämässä on. Mistä olet onnellinen, mistä saat tyydytystä. Minä kysyin itseltä ja vastasin. Niin, mitä vastasinkaan? Sitä ei tarina kerro tai se ei ole painokelpoista. Mutta minä yritän. Otan meditatiivisen harrasteen itsessäni ja ajattelen kaikkea kivaa. Pieniä pupujusseja, kermatorttuja, rantahietikoita, kesäsateita ja kauniita koivikoita. Oih, onhan noita, iloja ja onnen pilkahduksia. Katsotaan ja kokeillaan. Ei se ota, eikä anna. Tai siis antaa se, jos tajuaa ottaa. Oliks vähä korkeelentoista. Tää on terapiaa, ymmärrä.

Ensin tulee hyväksyä kaikki se mitä sinulle on annettu ( uups, tuohan kuulosti ihan raamatulliselle lauseelle. ) Hyväksyt, kiität, kuittaa ja sanot gudpai. Lasket irti vanhasta ja annat uuden tulla. Hah, miettiessäni tätä tunnetta, minulle tulee sellainen olo, että minut pitäisi pestä sisältä tai vähintäänkin upottaa siihen paskaiseen, pyhään jokeen Intiassa. Ääh, pitääkö tässä nyt Intiaan asti lähteä. Jos nyt vaan kävisin kastautumassa tuossa Rastilan rannassa ja olisin uudesti syntynyt ja puhdas uuden elämän tulla. Vanhat veke ja uutta putkeen. Niin ku silleen...

P:S Huomaisiko tästä, että olen terhakkana? Tahtoa tahtoisin.

Merkityksetön Otsikko

Ei mulla oo mitään asiaa, mutta kirjoitanpahan silti. Tahtoo olla tämänkin asian kanssa vähän niin, että ihan sama. Mitätöntä ja merkityksetöntä asiaa, millä ei ole mitään välii. Aivan kuin ajatusvirrassani olisi tulppa. Mussa mikään ei virtaa vapaasti. En ole silleen flow, olen tulppien tulppa. Oikein emä tulppa.

Joskus sain kiinni ajatuksesta kuin ajatuksesta ja olikin hauska istua tähän koneelle juurikin tuolla tunteella, että ei ole mitään asiaa. Ja siitä se sitten lähti. Saatoin iloisesti rullaten kirjoittaa aamukakkani koostumuksesta, mokan mausta ja hetkien hivellyksestä kehollani. Hetkinen, eihän tuollakaan ole mitään merkitystä, miks asian pitäisi nyt olla jotenkin merkityksellisempää? Kuis mää oon niin vakava nykyään? Anna mennä vaan, anna ajatuksen ajelehtia.

Oonks mää jo kertonut, kuinka kävi hyvin alkaneelle kuntoelämälleni. Ihan hävettää myöntää, mutta PT ja salikortti on jäähyllä. Ei siinä ollut oikein mitään järkeä. Tulin tekemisen jälkeen niin kipiäksi, että vähemmästäkin tajuaa sen olevan jollakin tapaa väärin. En saanut kokea sitä voimaannuttavaa  euforia tunnetta, jota myös liikkumisen iloksi kutsutaan. Okkei, sanotaan, että liikunnasta on apua vaivaan kuin vaivaan. Varmasti paljon totta, mutta mun kohdalla valitettavasti se ei näytä menevän niin. On asioita, joita pystyn tekemään niin, että se ei lisää oleellisesti tätä kivun määrää. Hissun kissun hempeesti tehtävät, joogha, uinti ja sauvakävely. Noilla mennään, mut en nyt vielä ole saanut tätä läskipersettäni jooghaamaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, mitä kehoni mulle kertoo. Tai siis yritän ymmärtää. Kurjaa tässä on se, että olen maksanut PT ja salikortit ja niistä pitäisi irti päästä. Hyödyttömänä.

Hei, raatio soittaa ihanaa elämää ( Jii.Aaron.) Aurinko paistaa ihan urpona, jopa niin, että ikkunan takaa kädelleni laskeutuva säde lämmittää ihoa. Se jopa kuumottaa. Haiseeks täällä lämmin liha vai onks toi home joka lämpiessään minusta löyhkää? Just joo, alanks mää homehtuu pystyyn. En kestä. Tääkin vielä. Täytynee laittaa antiperspiranttia tai flöördöpolaa. Ei haise home sitten ei. Ikääntyvissä ihmisissähän on oma ominaistuoksunsa. Se kuuluu elämään.

Tälle päivälle ei ole mitään virallista toimitettavaa. Yleistä puuhasteluu, kuten pyykinpesua, kakun paistoa ja juoksevien asioiden hoitoa. Miksiköhän laskujen maksamista kutsutaan juokseviksi asioiksi? Eihän ne mihinkään juokse. Se on raha, joka minun tililtäni lähtee livakasti menemään. Siitäkö juoksu? Hassua.

Olisihan minulla asia johon tulisi tarttua. Taas nuo saatanan vaatekaapit vainoo mua. Perjantaina piti aloittaa. Pikku sihneessä se ei tuntuisi niin ahistavalle. Aloitin sen verran, että aukaisin ovet sepposen selälleen ja siihen se sitten jäi. Siellä pitäisi tehdä totaalinen puhdistusoperaatio. Vihdoin ja viimein voisi luovuttaa ja heittää menemään ne kaksi tahi kolme numeroa liian pienet paitulit. Olen kantanut niitä urheasti mukanani vuosikymmeniä. Siksi kai tuo tehtävä tuntuu niin ylivoimaiselle. Siinä on se pettymyksen maku siitä, että en sit saanut itseä tämänkään teepaidan kuosiin. En saanut, enkä saa.
Josko nyt vihdoinkin hyväksyisi sen ja antaisi rätin mennä menojaan. Olisi silleen niin kuin aikuinen. Kypsä kookospähkinä. Häh, mitäs toi nyt oli?  Kas, kun ei wotermelooooon?!

Älkää peljätkö, teille on ilmestynyt Messias

Maisema on valkoinen ja talvisempi kuin itse talvella. Tämä taka tämmöinen kuulu asiaan, mutta on se silti aina hienoinen pettymys. Varsinkin juuri nyt, kun olin jo mielessäni maalannut siivousretken mökkimaisemiin. Ei sit mennä, ei sit siivota. Eikä aloiteta vielä mökkikautta. Toisaalta, eihän se ole multa mitään pois, tämä on normaalia. Se olisi ollut epänormaalia, jos olisi jo mökkeilemään päässyt. Hyväksynen asian ja toivon, että lumi ei jää asustelee. Hus, hus. Pois. Mene pois.

Pidin eilen pikku bileet. Sellaiset yksinäiset. Kiva. Järjestelin ja haahuilin, värjäsin oman tukkani. Nyt on niin hopiaa ja sopii hyvin tähän ikäharmaaseen. Olenko nyt ikäiseni näköinen vai menisikö se sittenkin, että yrittää olla nuorempi kuin on ja jotenkin muka muodikas. Outoa, että tuommoisiakin pitää miettiä. Pitäisikö mun alkaa kulkea kovat kaulassa ja ravatti rinnoilla. Sitä mä vaan, että tyylihän on ollut sama läpi elämän. Pitäisikö sitä jotenkin muuttua, nyt kun alkaa olla jo ikää. Näyttää ikäiseltään tai jotain. Mikä se edes on? Mille viiskymppinen näyttää? Mikä ero on kakskymppisessä ämjanhusessa ja viiskympisessä ämjanhusessa? En mää vaan tiedä. Musta tuntuu, että mä näytin kakskymppisenä enemmän viiskymppiseltä kuin nyt. Oli sitä slipoverii ja suoraa villakangashousua. Ettei ois tukassakin ollut joku minivogue? Minusta ihminen saa näyttää just sille kun se näyttää. Eikä tänä päivänä ole ikärajapukeutumista. Kai. Vai onks?

On taas joutunut miettii tota ikää. Sovitaanko niin, että tämä ei nyt ole valitusta. Tämä on sellaista analyyttisesti itsensä kanssa keskustelua. Sellaista pohdintaa joka ei johda mihinkään. Eikä tarvii. Jos sitä ottaa tämän tunteen ja aistimuksen lähempään tarkasteluun ja nousee sen yläpuolelle ja katsoo sitä ikään kuin vieraana. Silleen vain kylmäverisesti lohkoo sen paloihin ja tutkii niissä sikiäviä kummallisuuksia. Niitä ne nimenomaan ovat, kummallisuuksia. Ajatuskummia.

Minusta oudointa on se, että ajatuksella on välinpitämättömyys. Sata ja miljoona kertaa aivokuoressani pyörähtää: " Ihan sama, ei mitään välii. Onks mitään välii." Itselle tärkeät asiat ovat menettänee mielenkiintonsa ja tavallaankin merkityksensä. Esimerkki. Rakastamani valokuvaus ei tuo tyydytystä. Saatan ottaa kuvia, niin kuin aina ennenkin olen ottanut. Mutta lopputuloksena on mitäänsanomaton, ihan sama mikä kuva. Ottamallani kuvalla ole mitään merkitystä. Ennen näin ympärilläni koko ajan kuvattavaa. Minne ne ovat kadonneet?

Sama asia on tämän kirjoittamisen kanssa. Asia jota rakastan ylikaiken. Sekin tuntuu sanomattomalle  mitättömyydelle. Jopa niin, että kirjoitettuani saatan painaa delete. Eikä tässä nyt ole kysymys siitä, että kirjoittaako hyvin vai huonosti. Tuotettu teksti ei tuota mielihyvää, ei edes ahistusta. Se ei herätä itsessä mitään muuta tunnetta kuin ihan sama. Onks välii.

Gurmeetakaan en enää laita. Intohimoni kokkailuun on kuollut. Miks tehdä, kun voi syödä hernekeittoa purkista. Nyt taidan hiukka huijata. Laitoin eilen hampparit. Sellaiset paremmat. Mutta illallisia en enää väsää. En kata kauniisti, en viritä kynttilöitä, en juo viiniä. Ei edes syödä samaan aikaan. Emme asetu niin sanotusti illallispöytään. Tuosta kauniista on tullut vain tapa tyydyttää nälkäänsä. No joo, ihmisen perustarpeita, tartteks sitä nyt sen ihmeellisemmin. Oishan se kiva.

No niin. Nuo ovat perijuurin kummallisia ajatuksia ja kaiketi nyt ymmärrätte mistä tässä on kysymys. Aivan varmasti tuo on sitä, että kyseenalaistaa olemisensa ja elämisensä. Kuulunee taudinkuvaan. Hyvä kysymys onkin se, että kuinka saa takaisin itseensä intohimon ja kaiken sen, mikä on tyydyttävälle elämälle vähintäänkin suotavaa ja oleellista? Omasta mielestäni olen jo aika pitkällä ymmärtämisessä ja sanoisinko, asian ytimessä. Jos ymmärrän sen, mikä mieltä riipoo, ja pystyn jo analyyttisen tutkiskeluun, niin eikö sitä olla jo voiton puolella? Vielä hetki sitten en pystynyt erittelemään sitä, mikä mättää ja missä mättää. Onhan tämä kehitystä. Onks tää nyt sitä henkistä kasvua? Apua! Tunnenko jumalallista kypsyyttä ja tuleeko minusta vihdoinkin tasapainoinen ja kaunis ihminen. Vai oliks tää sittenkin unta, mitä mää oikein höperrän... Vanha höppänä. Oikein guppana.

Viikolla eräs asiakkaani sanoi minulle kauniisti. Puolihuolimaton heitto sivulauseessa, mutta minä takerruin siihen kuin narkkari paskaseen huumeneulaan. Hän kertoi minun tuottavan iloa monelle ihmiselle. Minun piti oikein jäädä asiaa miettimään. Iloa? Mitä vittua? Minäkö? Iloako? Okkei, olen aina tiennyt olevani iloluontoinen. Ehkä kuitenkin silleen kieroutuneesti, että ei se suinkaan ole itsestään selvyys. Minä kyllä osaan erittäinkin kyvykkäästi kertoa, jos ahistaa, eikä oo kiva. Enihau, jos se ilon tuottaminen onkin ollut kadoksissa, niin voisin kuitenkin ajatella, että se on elämäntehtäväni. Mulla on siis joku Missio tässä helvetin elämässä. Eiks oo aika upeeta, häh? Ilon Messias. Missio Ilon Messias!

P:S Hups, mainitsinko kertaakaan sana kipu?  Hah, hyvinhän tää meni. Sitä kohti hallelujaa!

Ilon kautta, perkele!

On aamu. Mokka läikehtii kupissani ja minulla ei ole mitään tekemistä. Tällä hetkellä kaikki  suunnitteluduunit on tehty, joten olen joutava. Jonniin joutava. Heräsin jo viideltä, eikä mua enää väsytä. Yritän kirjoittaa teille ilosanomaa, sitä niin, mitä herran enkelitkin julistaa. Ei, ei valittaminen ole mihinkään kadonnut, minä vain tungen sen hämärään ahteriini. Sinne niin piiloon ja pimiään. Pois. Pois. Juu, enkä myöskään ole väkisin naminami thinkpositiv. Nou vei. Olenpahan vaan. Ota tuosta nyt taas selvän...

Vaikka elämäni on yhtä kipua, niin en voinut olla ihastelematta Mustarastaan laulantaa aamuisessa ruskossa. Peli ei siis ole menetetty. Hetkinen, meniks toi nyt jo valituksen pikkiin. Noh, ainakin positiivisen kautta. Muutama muukin talitönttönen lirkutteli sulokkaasti ja väistämättä kesäinen kosketus hiveli aistipintojani. En siis ole menettänyt kykyäni tuntea kaunista ja kuulla ylevää. Jess.

Tuosta taas päästään iloiseen uutiseen. Mökkitie on jo autoilu kunnossa. Ukkorähjä oli soittanut eilen vuokranantajalle ja toden totta, möksälle pääsee autolla. Siis ihan perille asti. Eipä aikaakaan, kun Martta jo suunnitteli siivousretkeä pöpelikköön. Jos kelit kohtelee näin, niin se suattaapi olla, että ensi viikonloppuna menemme ja aloitamme. Tämä ajatus kuumottaa minua.

Vähemmän iloinen asia on, että Pikku Koira sairastaa. Jotakin ongelmaa massun kans. Tohtori oli sitä mieltä, että olisi kaasun muodostus ongelmaa, mutta sitä on nyt kestänyt viikon eikä mene ohi. Annetut lääkkeetkään ei auta. Ukkorähjä tutki eilen tohtori nettiä ja me ollaan sitä mieltä, että Juppea närästää ja olisiko peräti refluksitauti. On äärimmäisen kurjaa katsoa, kun koira sairastaa ja kärsii. Sitä tekisi ihan mitä tahansa, että saisi hänet kuntoon. Soitan tänään taas tohtorille ja asioita pitää selvittää. Pitää vain olla tarkkana ettei mene omat ja koiran oireet sekaisin. Tiedä enää, mitä puhuu, kelle puhuu ja ketä koskee, mihin koskee. Mut hei, musta viis, kunhan koiruli saadaan kuntoon.

Tää netti tökkii. On jotenkin outo. Yrittääks tääkin nyt kertoa, että mene pois. Vai onko tämä vain käytön puutetta. Voihan se olla, että siksikin kangistelee. Baithivwei, tässä kuussa tulee jo neljä vuotta, kun olen tänne horissut. Se on aika pitkä aika. Hassua, yleensä aika menee nykyään kuin pikajuna, mutta juurikin nyt tuntuu, että tuo aika on kestänyt ikuisuuden. Alanks mää jo homehtuu, pysähtyykö aika vihdoinkin ja ihminen saa hetken rauhan. Häh? Outo ilmiö itsessä.

Tuosta taas joku sorkkaeläimen silta siihen, että kiitos vain kaikille lukijoille kannustavista viesteistä. En mää tätä harrastetta pysty kokonaan lopettamaan, on sen verran iso osa itse minua. Ehkäpä vielä joku päivä runosuoni kukkii entiseen malliin ja elämä on taas elettävää. Mennään näin nyt ja katsellaan. Hättäilemällä ei tule kuin heikkopäisiä lapsia, sano. Mut hengiss ollaan siis. Toistaiseksi. Vielä. Kai. Ehkä. Adios!

Toiston toistoa toistan

Jou, jou! Aukaisin silmät varmana siitä, että on jo ihmisen aika. Ei ihan mennyt nappiin arvailut, mut minkäs teet. Toistuu tää samainen kuvio, mocca ja mä. Mä ja mocca. Musta alkaa tuntua, että mun elämä on yhtä edellisen päivän toistoa. Näissä ei ole mitään eroa. Jestas sentään, jospa olenkin jäänyt jumiin omaan elämääni ja elän koko ajan yhtä ja samaa päivää? Tarkoittaako se samalla sitä, että en myöskään ikäännyt. Olen ikuisesti tuomittu olemaan se " vähäallevitunviiskymppinen."

Kaikki toiminnot toistuvat edellisen kaltaisena. Mulla on jäänyt copy päälle. Viekää mut huoltoon. Tai laittakaa kokonaan uusiksi. Ruokavaliossa kylläkin tapahtui eilen uusi muutos. Tein Merimiespihviä, en muista sitä tehneeni ihan äsken. Edellisestä kerrasta on hyvinkin hurahtanut parikymmentä vuotta. Niin kuin nyt kaikesta alkaa olla vuosikymmeniä. Sekin on jännä. Sitä muistelee asioita ja saattaa erheellisesti ajatella, että eihän siitä nyt ole kuin viisi tahi kuusi vuotta kuin viimeksi. Asiaa lähemmin tarkasteltua, saa kuitenkin helvetti huomata, että siitä(kin) on jo viisitoista viiva kaksikymmentä vuotta. Kaikesta alkaa olla. Kuinka se on mahdollista? Enhän minä ole vielä niin ikääntynyt. Hyvä jos parikymppinen itsekin olen minä vanha ihminen tai nuori miten sen nyt sitten ottaa tai sanoisi just joo silleen.

Viime viikonloppuna laitoin leipomiini kakkuihin banaania. Suorastaan irrottelin. Päätin repäistä. Olla villi ja vastuuntunnoton. Olen nyt kohta kymmenen vuotta vääntänyt noita kakkuloita duuniin, siinä on muutaman kerennyt pyöräyttää. Joka viikonloppu ( ei kesällä) niitä väsään ja aina sama resepti. Jotenkin on tullut tunne, että todellakin alan toistaa itseäni. Siksi tämä hurja revittely. Että ihan menin ja banaania sotkin. Ai hurja, on se hurja!

Tähän väliin onkin hyvä hiukka valittaa. Se tuntu jotenkin kotoisalle. Olenpas kuulkaa tullut siihen tulokseen, että tällä nimenomaisella hetkellä liikunta ei tuo minulle armahdusta, eikä todellakaan poista tätä jatkuvaa kipuilua. Tätä "uutta ja ihmeellistä" elämää on nyt kohta jatkunut kaksi kuukautta, alkaa silleen olee jo todellisuuspohjaa ja kokemusta. Taivahan tosihan on se, että jokaisen treenikerran jälkeen kivut nivelissä lisääntyy ja piinaa ihmistä. Pidän parin päivän tauon ja tila hiukka rauhoittuu ( jos. ) Menen tekemään ja taas kivut yltyvät. Ja nyt en puhu vain yhdestä ja paikallisesta kohteesta kehossani vaan tämä sykkivä, viiltävä helvetti vaihtaa niveltä kuin romaani rollesroysea.

Lauantaipäivän muuttohärdelli ystävillä kostautui ikävästi. Vaikka päivä oli erittäinkin mukava, eikä mitenkään erityisen raskas ( muuttofirma hoiti kantelun,) niin tulihan siinä muutama tunti touhuttua. Tapani mukaan, en osaa itseäni säästellä ja tunsin sen kyllä kropassani. Ai helvetti sentään! Mitä tästä opimme. Olisi paree, jos ihminen vain makaisi, eikä tekisi, eikä rasittaisi itseään. Mikä tässä mua eniten riipoo, on se, että en tiedä mikä mua vaivaa? Onko kenelläkään kokemusta, onko antaa pikku vinkkiä? Reumaa se ei ole, tutkittu on. Ja yleisestikin ottaen, lääkärikäynnit ovat aivan turhaa. Jos varsinaista syytä tai oireen aiheuttajaa ei löydetä, eikä ole mitään leikattavaa, niin silloin ei ole myöskään mitään vikaavikaavikaa.

Tätä helvettiä on nyt jatkunut kaksi vuotta. Tasan niin kauan, kun olen asustellut täällä päin. Voiko olla niin, että tämä on henkinen pahoinvointi siitä, että en viihdy täällä ja kaipaan takaisin kotiin. Itse en moiseen usko, mutta en voi sille  mitään, että ajatus käy mielessä. Voi sen kyllä kääntää toisinkin päin, tämä jatkuva kipuilu tekee sen, että syytän sitä siitä, etten viihdy täällä. Ei ole ihmisellä rauhaa. Alan vain olee niin väsynyt tähän touhuun ja mikä kaameinta, aloitettuani liikkumisen, en ole tuntenut sitä eufoorista kaikkivoipaa olen maailman vahvin nalle tunnetta. Jokaisen liikunta kerran jälkeen olen rättipoikki väsy, eikä se tunnu hyvälle. Jokainen kerta on minulle pakonomainen vastenmielisyys ja se tuntuu oudolle. En saa liikunnasta mitään hyvän olon tunnetta. Ainoastaan kipua ja uupumusta. Onks tossa nyt mitään järkee? Eipä taida olla. Menen hautaan, kiitos.

Huh, olipa ihanaa valittaa! Eikö ollutkin? Tuliskohan ollenkaan mieleen, että lopeta saatana toi valittaminen ja tee asialle jotain. Näin sen näkisin. Taidan ottaa itseä niskasta kiinni ja vielä kerran heitän sen lääkärikierroksen. Ei kai tässä muu auta. Josko jostakin joku apu löytyisi tai sitten ei. Sitten tulee hyväksyä elämä sellaisena kuin se on minulle annettu. Tää on mun juttu ja sillä hyvä.

Laitan Lemon Gayn nyt vähäksi aikaa tauolle. Tämä(kin) alkaa nyt niin pahoin toistaa itseään, eikä tässä enää banaanit, eikä sitrushedelmätkään auta. Palaan asiaan, kun lopetan toistamasta itseäni ja löydän iloa elämästä. Lopetan toistamasta tätä toistoa, jota toistan toistamista päästyäni. Toistan vielä, että lopetan tämän toistamisen, sitten kun, lopetan toistamasta tätä toiston toistoa. Siis etten toistaisi tätä ikuista toistoa. Sitä en tiedä, jatkuuko toisto jo viikon päästä, meneekö siihen kuukausi, tahi kaksi vai peräti vuosi. Se jää nähtäväksi. Toivotan kaikille lukijoille mahtavaa kevättä. Olkaa ihan urpoina!