Kohti, pelotta, surutta päin!

Josko olisinkin nukkunut tänään ihmisiksi, niin Pikku Koira päätti, että on aika herätä. Hää silleen kivasti vuhkaa siinä sängyn vieressä, enkä millään olisi jaksanut nousta. En raaski olla huomioimatta ja nousin ylös. Otettiin pikku kinkut ja mie keittelin itelle mokat. Nyt herra koisaa onnellisena mun vuoteessa ja mun uni mennyt on. Eipä toisaalta mittään hättää, tänään onkin yllättäin veepee. Voipi vielä ottaa pikku tirsut tarvittaessa. Lepo on hyväks ihmiselle.

Viikonlopussa riittää tekemistä. Tänään tulee välittäjä tekemään arvioo, se on ensimmäinen askel kohti uusia tuulia. Tai jotain. Tuskin se tuulta on. Mieluummin tyventä ja sunshainia. Mut siitä se sitten lähtee. Lähteekö jo nyt vai odottelenko kesän jälkeen. Sitä pitää miettiä. Ankarasti. Huomenna olen lupautunut ystävän muuttoon. Se on kiva keissi. Siellä on muuttofirma, enhän mie vammanen mitään nostamaan pysty, mutta menen muuten jeesaamaan. Heillä on ihan tuliterä koti. Silleen neitseellinen kohde. Kiva. Sunnuntaina on duunia. Esittelen asiakkaalle suunnitelman, minkä parissa olen touhunnut jo parisen kuukautta. Se on se rivarin yläkerta, jossa olikin aika paljon hommoo. Sen jälkeen ei olekaan mitään tiedossa ja se hiukka riipoo. Tähänks tää nyt loppu, hyvin alkanut suunnittelijan urani, pah. Ja vielä kerran pah, pah. Usko on luja luottamus, eikä hanskoja tiskiin heitetä. Muutama alustava kysely on ilmassa, josko niistä jotakin... Tahtoisi kovin. Tän hetken haave olisi saada tehdä kokonaan mustavalkoinen hima. Sellainen pyörii mun mielessä. Ehkä se on tulossa, siksi pää työstää.

Mikä sävy!

Suunnittelusta puheenollen, uusi koti on alkanut elää mielessä. Kaikkee kivaa punkee mieleen ja tavoitteellisuudessa on edullisuus. Mani tulee olee kortilla, joten sekin säätelee ehtoja, mutta ei suinkaan ole este. Ajatuksissani uusi kortteeri on pommi. Halpa. Jos vielä saisi toivoa, niin tila olisi puhutteleva, ei perus. Laitoin naamakirjaankin kyselyetsikon erilaisesta, erikoisesta tilasta. Aina kannattaa yrittää. Mut joo, kierrätys kunniaan, ideoita löytyy. Sanotaan, että ei ole halpaa ja hyvää, mutta saattaisin ottaa siitä haasteen vastaan. Duunia se tietää, mutta miehän olen näiden asioiden edessä aivan liekeissä. Jos tämä kaikki käynnistyy, niin se voisi olla tarvittava piristysruiske elämässä ( lue; viimeisetkin hermorippeet ovat menetetyt. ) Tätä kohti, pelotta, surutta päin!

Kymppiuutisten säätiedote kertoi eilen, että talvea tuskin enää tulee. Lämpötilat ei tästään maaliskuussakaan juuri kylmene. Tämä taas aiheutti minussa sen, että suunnittelen jo mökille siivousretkeä. Sinne on taasen ikävä ja polte on julma. On tää niin jännä, syksyllä olen kurkkua myöten täynnä joka viikonloppuista mökillä ramppaamista ja tahdon jäädä stadiin. Auta armias, kun ilmassa on kevään kosketus, niin se polte alkaa munaskuita kuumottaa. Odotan niitä aamuhetkiä terdellä, sitä lintukonserttoa ja tajuntaani hivelevää hiljaisuutta. Se on semmosta. Parhautta elämän.

Hah, melkein positiivinen postaus! Mitähän mää keksisin valittaa tähän loppuun? Vai jättäiskö vallan valittamatta. Vaikenen valittamasta. Toivo siintää taivaanrannassa, kohta saa varpaat santaan. Ei ole elämä lantaa, on yrttiä ja apilaa. Hah, siinäpä oiva biisi aihio Juha Tapiolle. Hää on mukavasti seksy mies. Rauhallisen oloinen kaveri ja syvällinenkin on hän. Jaa, mites toi nyt liittyi mihinkään? Ei mitenkään. Vaikene Juudasiskariot. Hyvee viikonloppuu kaikille. Miepä laitan uudet tennarit jalkaan!

Maalimanlopun meininki

Joku herätti veri öörli. Mokkahermo virkosi ja laitoin pannun tulille. Tuo nyt oli lausahdus menneisyydestä. Eihän sufeeta enää tulilla keitellä. Mutta ajatelkaapas, silloin kauan sitten, sumpit oikeasti keitettiin elävällä tulella hellalla. Martta on elänyt senkin ajan. Silloin ei ollut mikroja, ei edes sähköliettä. Puhumattakaan sisävessasta tai suihkusta. Muistan hyvin nuo ajat. Silloin dinosaurukset oli kotieläimiä ja liha syötiin raakana. Miljoona vuotta sitten. Tuntuu niin.

Kodin myyminen on ottanut pienen askeleen eteenpäin. Olen selvitellyt asioita ja välittäjä tulee käymään tällä viikolla. Muutin tänne 20.3 2012. Kyllä kaksi vuotta on mennyt nopeasti. Kuinka aika voikaan rientää vauhdilla? Sehän oli eilinen, kun tätä remppasin ja laitoin. Pelottavaa tuo tuommoinen. Ajan menettäminen ikuisuudelle. Pitäisi olla tarkkana mihin tätä aikaansa antaa ja luovuttaa.

VAROITUS! Tämä saa aikaan Himoa.

Ukkorähjä pillastui taas eilen asiasta. Hän kaiketi alkaa ymmärtää, että se saatana saattaa olla tosissaan muuttonsa suhteen. Mä en muuhun pysty, kuin perustelee sillä, että en viihdy täällä. Pitääkö sitä enemmän selvitellä. Tietysti mietin, onko viihtymättömyydelleni joku muu syy kuin tämä sijainti? Jospa se onkin minussa itsessä, eikä siihen auta vaihdokset, eikä muutot. Joskus mietin sitäkin, että myyn kaiken paskan ja lähden tökkii tansaaniaan. Tai jonne. Kauas pois. Kuulunee taudinkuvaan tuommoinen aprikointi. Ole hillo hiljaa. Ikäihminen. Älä rienaa.

Istuminen juilii lonkkaa. Tekee pahaa. Pitänee hetki jaloitella. Otan mokkarööki breikin...
Oukei, aim bäk. Jatketaan. Taivaanrannassa nouseva aurinko rusettaa. Miksiköhän sanotaan noin? Eihän se ruseta, sehän punertaa. Tuli hassu tunne sitä katsoessa. Ymmärsin, että maapallo on pyöreä ja istun sen laella ja kohta se pyörähtää valoon ja aurinkoon. Mitähän tapahtuisi, jos pallo alkaisi pyöriä lujempaa? Lentäisinkö tuolineni ulos parvekkeelta kaus, kaus kiinaan. On se outo koko tämä pallo ja maailmankaikkeus. Sillälailla pyörii ja pulppuaa. Kiertää ja kaartaa. Täällä on aamu ja tulla on yö. Mitähän tarkoittaa maailmanloppu? Lopettaako pallo pyörimisensä vaiko vallan poksahtaa? Tämä on liikaa hiiriaivoilleni, antaa olla. Maailmanloppu. Loppu. Loppu.

Taidan vielä hetkeksi paeta makuukammarini hämäriin. Ehkä unta. Hassu sana toi makuukammari. Jotenkin porno. Johtunee sanasta makuu. Maata. Kammaria ei enää käytetä. Se on huone. Ajatella, kuinka sanatkin muuttavat muotoaan vuosien saatossa. Makuhuone tahi Makuukammari. Sama asia, mutta eri sana. Nyt menen pois. Tsau ja hyvää huomenta!

Onks mitään välii

Olen ajatellut, että en kirjoita, jos mulla ei ole mitään muuta kuin valitettavaa, ja silloin tämä tarkoittaisi, että en tänne juurikaan postaisi. Voe perse taas! En tiiä mikä, enkä miksi, mutta nyt selkä halusi alkaa vittuilee. Eilen illalla, toiminnallisen päivän jälkeen, yhtäkkiä ilmoittamatta, sielua viiltävä kipu iski selkäpaskan junttaan. Kökkään vaihteeks kävellä, kun sattuu. Menin maate, toivoen, uskoen ja luottaen, unen parantavaan voimaan. Ei parantanut. Unen läpi viilsi, ei saanut nukuttua. Eiks nää jo jumalauta riittäisi. Mie en jaksa, mie romahan.

Tässä nyt näin on rapiat kuukausi mennyt yrittäen liikkua. Viisaat ihmiset sanovat, että liikunta auttaa joka vaivaan. Ihan vaan pikkasen tulee taas tällä hetkellä mieleen eriävä mielipide, huoks. Tänään olisi bodybalance-tunti, sellainen kehonhuollollinen. Olisi nastaa. Ajatella, en ole päässyt vielä kuin yhdelle ryhmäliikuntatunnille, sen jälkeen kuin aloitin. Kaikki on pitänyt perua jonkun kivun takia. Ihan kiva silleen. Vedänkö siis nappia naamaan ja lähden, vai kuuntelenko selkää ja suostun sairastaa. Argh!

Sain asiakkaalta hyvää kahvia. Niissä on eroja.

Lauantaiaamu ei ole se ihan parhain hetki käydä uimassa. Näytti olevan enemmän sellaista viihdekäyttöä ja ihanaista perhehelvettiä. Että mua korpee ne altaan päädyissä seisoskelevat rupattelijat. Miks helvetissä pitää tulla päivystää muiden tielle ja näin terrorisoida uimareita, ei jymmärrä. Porukkaa oli kuin pipoo, mutta suljin silmäni muilta. Hajuaistiani en pystynyt sulkemaan ja mietinkn, että käyks noi mummelit suihkussa olemoisinkaan. Niin on voimakas hajuvana minkä jälkeen jättävät. Siinä kuulkaa flöördepolaat ja vanha pissa tuoksahtaa. Ihan oikeesti. Vai onks nyt niin, että tämä häiriintynyt hajuaistini vain korostuu altaassa. En tiiä. Jätän menemättä viikonloppuna, sillähän siitä selviän. Enkä valita, moukka.

Paljon oli nuoria isiä lastensa kanssa. Laatuaikaa viettämässä. Sitä oli kiva katsoa. Istuttuani kahvilassa kupposella, yritin miettiä oliko mulla koskaan isäpoika laatuaikaa lapsuudessa. Eipä ollut muistoissa kehumista. Jotakin muistan, muistan jopa yhden kerran uimahallissa. Mutta päällimmäisenä mieleeni tuli tunne siitä, että olin välttämätön paha ja pakko. Muistan kokonaiset kolme kertaa laatuaikaa iskän kaa ja niissäkin on joku ikävä kaiku. Nää muistelot nyt kuuluu tähän elämänvaiheeseen, sitä kartoittaa mennyttä ja yrittää löytää sieltä selitystä elämälleen ja sille miks on tämmönen kuin on. Ontto ja tunnepuolinen. En nyt niin jäänyt tuohon tunteeseen makaamaan. Läksin menee.

Haudutettu tipu

Hutkuttiin eilen kylillä, duunijuttuja selvittelin ja kaikenmoista. Illaksi haudutin herkkuruokaa savipadassa. Juurikin näin. Löin juureksii ja kanankoipiloita uuniin ja sielläpä hautuivat useamman tunnin. Oh, kyllä olikin maukasta ja hei, terveellistäkin. Jälkkäriksi perinteikästä mansikkaakiiseliä ja kermahöttöä. Olin oikein emäntänä. Saan huomata, että kokkailu on jäänyt vähemmälle. Siihenkin liittynee tämä outous ajatusmaailmassani, onks millän mitään välii.

Martan mansikat

Mut hei, ihan selkeästi aloitin eilen muuttosiivouksen. Se tarkoittaa sellaista yhteen kohteeseen perusteellisesti keskittymistä. Paskahuussin toilettikaappi sai kyytiä. Heitin pois vanhaa, on sit muutossa helppo duunaa. Vaatekaapit odottaisivat myös kosketustani. Se on kuulkaa hyvä ennakoida tilanteita, voi sitä tarvittaessa hyvinkin äkkiä nostaa kytkintä ja lähtee menee. Baithivei, ilmoitusvahti etuovella kertoi minulle, että tälläkin hetkellä on Matinkylässä monta varteenotettavaa kohdetta kodikseni. Ai hurja!

Saatiin eilen tästä asiasta melkein perheriita aikaiseksi. Kerroin Ukkorähjälle, että etsin asuntoa Espoosta. Ei tykännyt hän: " Minä en ala sua sinne kuskailemaan!" Onhan se taivahan tosi, että välimatka välillämme hankaloituu ikävästi. Ymmärrän kyllä. Mutta voisiko siinä olla jotakin ratkaisua? Minäkin jo asiaa mielessäni mietin, että onks tässä mitään järkeä. Kuinka tästä nyt on voinutkaan tulla elämää suurempi asia? Eiks se nyt jumalauta ole sama missä ihminen kortteraa. Ei taida olla. Vai olenko nyt saanut päässäni aikaan jonkun jumalallisen herätyksen ja pakkomielteen espoosta. Ajattelenko vain, että päästyäni takaisin, kaikki ongelmat ratkeaa ja kivut katoaa taivaantuuliin. Mää tuota taas tiiä. Jostakin, joku, joskus, jollekin voisi kertoa tai antaa mulle merkin, mitä tehdä ja kuinka menetellä. Kertokaa se hänelle. Tämä on  h a n k a l a  keissi. On, on.

Mikä muu kuka

Lavalauantai. Se päivistä parhain. Jätin eilen rentoutusjuomat väliin ja näin on rangaistus edellisestä viikonlopusta ansaittua. Heräsin silleen valmiina, että olisi energiaa istuttaa vaikka perunaa tai muuta luonnon tuotetta. Tai voisi se tekeminen olla ihan mitä tahansa, mutta jostakin kumman syystä tuli mieleeni maataloudessa tehtäviä toimintaoperaatioita. Johtuneeko siitä, että katsoin eilen maajussille morsian ohjelman. Siellä on sellainen söpöli, oliko nimeltään Kristian. Ihan tuli omat maajussiajat mieleen. Uskoo ken tahtoo, niin nuorena ja nättinä olen ollut piikana maatilalla. Se oli kivaa aikaa. Se oli romantiikkoo ja olin rakastunut. Pahalaisen kerran. Minäkin joskus kyllä. Kauan, kauan sitten. Ne ajat onnellisuudessaan tulevat aika ajoin mieleeni. Siksi kai tykkään katsoa jussimorsiammia. Olen noin niin kuin yhtä.

Sataa vettä. On satanut reippaasti. On lämmin. Parina päivänä satanut lumi on kadonnut tyystin. Nurmi paistaa paikoin ja tämä kaikki hämää ihmistä kevääseen. Tässä on sellainen huutava vääryys, että sitä joka vuotista takatalvea ei voisi millään kestää. Ihminen antaa pikku sormen keväälle ja sitten lyödään kinokset päin naamaa. Ei silleen luoja saisi tehdä. Aurinkoa pitäisi antaa. On tää jännää.

Oonks mie sanonut, että mulla on ikävä sinne espooseen? En kai. Tämä tunne rienaa mua kiihtyvällä tahdilla. Se ei jätä mua rauhaan. Päässäni kaikuvat ikävän basuunat ja kotiseuturakkauden rummut rämisevät. On tää kans. Nyt kun olen vapautettu myymän tämän korteerini, niin jaloon ruumiillistumaani on iskostunut tuttu levottomuus. Ei kai tässä auta muu, kun ottaa vuoteensa ja käydä. Toisaalta tämä kaikki on niin kaksjakoista. Outo välinpitämättömyys yrittää sanoa minulle, että millään ei ole mitään välii. Ihan sama missä asut. Toinen puoli minussa syttyy muutosajatteluun ja käskee mennä, käskee lähteä. Nyt pitäisi olla tarkkana ettei tee mitään liian tunnepitoista hölmöilyä, vaan erottaa oikean tunteen väärästä. Voisihan se olla niinkin, että taas kerran hurauttamalla saisin muuta ajateltavaa ja selättäisin tämän kriisin missä märehdin kuin tiineenä oleva lehmä.

Kaikki tuo tarvitsee rationaalista ajattelua ja toimintaa. Niin ja sitä järkeä, jota ei tunnetusti ole liiaksi minulle lahjoitettu. En ole silleen armoitettu. Juu, toimintasuunnitelma on päiväunelmissani koodattu. Ensin yhteydenotto pankkiin, sitten välittäjän arviot ja ei kun haku päälle. Juurikin tämän postauksen jälkeen ajattelin ihan piruuttani laittaa hakukoneen etuovelle. Siellä se asunto. Jos on. Koska olen tällainen päiväperhonen, niin minähän uskon vallan lapsenomaisesti A) unelmiin ( voi kuinka naurettavaa) B) tarkoituksiin ( nyt kyllä jo itkettää) C) kohtalonjohdatuksiin ( mene hoitoon.) Johonkin tässä elämässä on enivei uskottava. Jos iso pyörä kohdallani lähtee pyörimään, en kai vastaankaan voi laittaa. Vai voinko muka? Kuka muu mikä?

Lisääntynyt valo saa aikaan levottomuutta. Huomasin sen eilen. Kello kävi kuutta ja oli valoa. Tuli tunne, että nyt täytyy lähteä vähintään rantoja kyntämään tai terassille kaljoo kittomaan. Viiskytluvun letukalla kruisaamaan ja tyttöjä ( poikia) kylille narroomaan. Keväässä on aina ollut levoton tuhkimo. Miksiköhän niin? Tiesittekö muuten, että suurin osa suisaidesta tehdään kevään korvalla. Pimeys on armahtava, valo tuottaa varjoja. Hetken eilen hötkyilin, mitämitämitä, mutta sitten ymmärsin, että se rauha on mun sisällä. Aloin olee hetkessä ja tajusin, että ei mitään hättää. Maailma on tuolla puolen ja minä tässä. Aloin niin kuin nauttia. Heitin pikku koiralle palloo ja olin siinä. Helepotti ymmärtää. Kävin saunassa ja olin puhdaskin.

Nytpä lähden altaaseen. Vetäsen kilsan.  Saan palkinnon. Olen hyvä ihminen. Päiväksi on toimintasuunnitelmaa. Ei oo niin kuin jouten... Adios!

Luolapeikkojen herkkua

Jou, jou! Täällä ollaan taas. Tuli luova tauko, mutta sille on hyvät perustelut. Ei riitä, että kärsin viidenkympin kriisistä, niin nyt pukkaa sit jo sitä surullisen kuuluisaa viidenkympin villitystä. Anna mun kaikki kestää ja herra varjele. Viikonloppu vilahti iloisissa merkeissä ja sen jälkeen biorytmit ovatkin olleet lievästi viturallaan. Tarina kertoo.

Feispuukin ihmeellinen maailma sai kohtaamaan ystävän, jota tapailen hyvin harvoin. Meillä on joku sielujen yhteys ja katso, pe-iltana kutsuin hänet kylään ja siitähän se sitten läks. Iloisissa merkeissä paikallisessa juottolassa ( oli muuten kokemus ) ja taisi nutturat olla hiukka vinossa. Ystävä yöksi jäi ja minä ehtoisana emäntänä aamiaistarpeet kävin noutamassa. Siihen kivaksi lisukkeeksi muutama sidukka juu. Senhän nyt tietää kuinka siinä sitten käy. Juttua riitti ja voin kertoa, että henkevyys taso oli jumalallinen. Kai sille oli tarve. Purkautua ja puhua. Eikä tämä tietenkään riittänyt, vaan siitä jatkettiin ystävän kylille ja siellä paikallisen paikalliseen. Oltiin mun entisillä kotikulmilla ja voin kertoa, että se kosketti ja tunne oli kotona jälleen. Himassa vasta alkuilta ja väsy painoi kovasti miestä. Huh.

Sain asiakkaalta orkidean. Se on kaunis.

Eihän tätä tämmöistä hurvittelua ole ihan kohta tapahtunut. Jälkiseuraukset ovat ikävät, mutta hauskaa oli ja kaiketi ihan ansaittua. Rangaistuksena pidettäköön pidättäytymistä väkijuomista jonkun tovin. Joku roti elämässä sentään. Tällaisethan ovat niitä parhaita. Extempore ilman suorituspaineita ja vailla mitään suunnitelmaa. Oliko tuo joku todiste minulta, että kyllä vanhakin vielä pystyy ja kykenee, jos haluaa. Varjele mut villityksiltä, himoilta ja haluilta. Kiitos.

Olen tyytyväinen viime viikkoon. Muutama kivuton päivä sai minut hetkittäin jopa onnelliseksi ja se taas selkeästi vaikuttaa liikunnan iloon. Sain tehtyä monipuolisesti liikettä ja olisinko jopa aistinut lievää kehitystä raajojeni liikeradoissa. Sen verran on tässä huokaisuttanut, että palattiin lähtöasemiin ja otetaan muutama päivä ihan rauhas. Silleen ikävä, mutta en anna se lannistaa. Tahti jatkuu kohta, etteikö jopa kiristyisi. Kunto kasvaa, ja halu sen  mukana. Olen voitettu.

Olen nyt ymmärtänyt jotakin tästä minua piinaavasta kriisistä. Minä saan selkeitä merkkejä elämältä, sen luojalta ja luomattomalta. Minulle annetaan ohjeistusta, eikä se ole ollenkaan huono asia, tajuan. Ainut ongelma on se, että saisin kaiken sen käyttöohjeistettua minulle sopivaksi elämän stailiksi. Jos noin niin kuin hienostuneesti sen haluaa kuvata. Ymmärrän mistä se kana sitä onnellisuuttaan pissii, kuinka tulisi olla, kuinka tulisi elää. Kuka ja mikä tekee pahaa, mikä ei olisi suotavaa ja mikä taas olisi. Isoja asioita kaikki tyyni, ei mahdottomia. Perushuttua, sanoi renki, kun piikaa pani. Kaikki on nyt itsestä kiinni. Minulle on annettu kaikki eväät, minulla on kaikki mahdollisuus. Jos ihminen vaan ymmärtäisi, niin itselleen palvelun tekisi. Silleen saa olla kiitollinen, että kaikki on tässä ja nyt.

Joopa joo. Eipä nyt mennä liian diipiksi. Sanon vain, että step bai step. Minusta on ihanaa, kun lumi on sulanut ja kadut on auki. Ihan ko kevät kivasti. Hei, uusin Kauniit Kodit on ilmestynyt. Kirjuutan siellä ikävästä. Siitä luolapeikkojen herkusta.

Epä Tasa Paino

Kun illalla nukkumaan mennessä ajattelee, että aamulla herätessä saattaisi voida lähteä kuntourheilemaan salille. Sinne niin suorittamaan aeroobista dynamiikkaa ja siihen jumpat päälle. Siinä saattaa sitten käydä niin, että herää kello viisi pakottavaan tarpeeseen mennä ja lähteä. Alitajuntaan syötetty piiloviesti toimii aktivaattorina ja nyt voi sitten miettiä, kuinka hullu tuo ajatus voikaan olla. Kuntoilussa ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta voisi hiukkasen tarkentaa tätä ajankohtaa.

Jos sitä vaikka vahingossa tunteekin itsensä pirteämmäksi, niin kysymyksessähän on vain tämä ikuinen elämän epätasapaino. Jos ei makaa kuin lehmä, niin on yliviritettynä kierroksille, jotka ruoskivat suorittamaan, eikä missään nimessä saata tuntea tyydyttävää tasapainoa. Voisinkohan edes aavistaa millaista se on? Siis noin niin kuin tasapino. Jos ihan varovasti sanon, että tällä nimenomaisella hetkellä tunnelissani on taas valot päällä, mutta ei ne mitkään halogeenit ole. Sellainen sumuvalon häivähdys, mutta riittänee tähän tunnelmaan.

Niin, tasapaino. Se on niin vaikiaa. Tasa ja paino. Paino ja tasa. Asiaa hetken makusteltuani, mieleeni tulee vain epätasapaino. Josko asia pilkotaan ja käsitellään merkitykset erikseen, niin voidaanko näin saada joku merkittävä ymmärtäminen ja peräti ratkaisu jatkuvaan epä tasa painoon? Epä on aidoton ja tunteeton. Hyvä, toi on helppo korjata. Olen aito, rehellinen ja vahvasti tunteva herkkä. Tasa on jo hiukka hankalampi. Miks ihmisen tulee elämän niin voimallisesti tuntien. Tuntee vain ilon, tuntee vain murheen. Eikö ymmärtäisi armahtavan välimuodon. Hankalaa, toden totta. Paino on tuttu, liian tuttu. Ikuinen taistelu fysiikkaa vastaan. Mutta hetkinen, voisiko paino olla myös sielusi taakka? Onko sinne  kerätty turhaakin turhempaa lastia, jotka painavat askeltasi elämän tiellä. Ymmärrän, että paino voi olla henkinen versus läski. Läski lähtee liikkumalla, mutta kuinka kevennätkään sielusi taakkaa? Hyvä kysymys, ihan hirvittävän hyvä. Sopisi akkainlehden kanteen ja herättäisi heti mielenkiintoa. Helmikuun hellät! Menkää terapiaan, niin läski lähtee ja paino tippuu.

Olettekos seuranneet töllöstä tulevaa Farmi sarjaa? Minä katson mielenkiinnosta mennyttä aikaa kohtaan. Joskaan eihän siitä autenttista saada, mutta ei se huonokaan reality ole. Paikka on upea ja on antoisaa ihailla niitä maisemia ja kesäisiä tunnelmaotoksia. Casting sarjassa on viritetty hillittömällä epätasapainolla ja se tuokin kivasti jännitettä ohjelmaan. On ituhippiä, homoa ja lesboa. Tavantallaajaa, lihanpurijaa ja yksi perkele pesukestävä savolainenkin. Kyllä tuosta jo draamaa saadaan ja odotankin innolla sarjan kehittymistä. Se sössöttävä homo kerää kiitettävästi antipatioita ja minä tunnen vain myötätuntoa ja ehkä hiukkasen sääliä. Ihan sama kuin Voiceoffinlandin annekin mattila herättää kanssaihmisissä negatiivisia tunnetiloja. Kaikki haukkuu onnettomaksi ja minua säälittää. Sanotaan, että sääli on sairautta, mut voisko olla, että Martta samaistuu ja siksi säälii.

Jassoo. Nyt aika on naksahtanut eteenpäin ja minä olen hetken lähempänä helvettiä. Nyt voisi suoriutua kuntosalille, olisi noin niin kuin ihmisten aika. Enhän mää voi sinne kello viiskolyt mennä. Joku voisi vielä kuvitella, että tuossa on taas niitä himobiggaajia. Urheiluhullu, terveellisen elämäntavan murtama onneton. Ettei vaan joku vahingossa jotakin kuvittelisi. Sellaista liiallista, mikä ei alkuunkaan pitäisi paikkaansa. Otan vielä hetken levon ja sitten lähden. Sitten menen. Harva meistä on rautaa, moni taipua saa...

Reenaa päivä, reena kaks

Treenipäiväkirja kertoo, että eilen tehtiin jumppaa. Ei mitään ihmeellistä, sellaista kokonaisvaltaista kehonhallintaa. Kiitokseksi siitä, nyt on niska juntturassa ja lonkkaa pakottaa. Toivottavasti se on ohimenevää ja kuuluu asiaan. Sitä ei tahdo, että hermokipu niskassa alkaisi taas elämään. Kieltämättä käy mielessä, että onko tämä liikunnallinen elämäntapa varmasti kohdallani oikea valinta. Ei sille mitään voi, että niin miettii. Odotan valaistumista ja sitä hetkeä, kun roppa ymmärtää antaa periksi ja kaikki on niin paljon paremmin. Niin paljon.

Nyt sain listan liikkeistä joita tulisi suorittaa himassa mielellään päivittäin. Näin teen. Ihan vittuillessanikin. Katsotaan mihin tää tie johtaa. Ajattelin kohta suoriutua uimaan. Se on hyväilevää kehonhallintaa ja saan paikat taas liikenteeseen. Vedessä ei koske, ei satu. Kilometri riittänee. Herättyäni oli hoikka olo. Kävin puntarilla ja sain ilokseni todeta, että viisarit ovat heilahtaneet hitusen hoikalle puolelle. Jette kiva de. Pitäisikö hölkätä hallille? Hah, määhän kuolisin...

Periaatteessa tämä päivä lähtee positiivisessa ajatusmaailmassa liikenteeseen. Minä nousen yläpuolelle kaiken, kurkotan aina pilviin asti. Yöllä satanut hento lumi näytti kauniille, vaikkakin se sai aikaan tympeän vitutuksen. Otin takaisin. En antanut pirulle menetettyjä kilojani ja näin sen kauneuden. Yritys hyvä kymmenen. Mikroaaltouuni sanoi kaput. Sekin yritti nostaa vitutuskäyrääni. Vajaat kaksi vuotta vanha. Mikään ei enää kestä. Ovat kertakäyttökamaa. Pöyristyttävää sanon minä, mutta näin siinäkin vain kauneuden. Kuollut ja juopunut palmuni ikkunalaudalla on herännyt varovasti elämään. Se on saanut lisää lehtivihreää ja selvästi kiittää herraansa. En ole paatunut. Tunnen pelastavani elämää.

Jassoo, ei tää nyt löpisemällä lähe käyntiin. Uimakamat kassiin ja lämpörullat otsalle kihartaa. Tää tyttö lähti nyt swimmaamaan. Ei täs kuulkaa muu auta. Ei niin. Voiskohan tänään syödä laskiaspullan? Niitäkin on jo tarjolla. Niin ja mämmiä. Pääsiäinen on siis vasta huhtikuussa. Voi aikoja. Voi elämää.

Onni on onnistua, sanoi Onni.

Heräsin liian aikaisin. Yritin pakkomaata, mutta läikehtivä kipu nivelissä ei antanut rauhaa. Ylösnousemus, mocca ja jaloittelu tasoittaa olotilaa. Antaa siedettävyyttä. On pakottava tarve kirjoittaa vaikka ei ole mitään asiaa. Nyhjää tyhjästä. Muistattekos sellaisen takavuosien töllösarjan? Se oli must. Hirveen hauska. Nykyään töllöstä ei tule mitään. Tai tulee. Seittemän sataa poliisilakimurhasarjaa. Toistensa kopioita ja mä en pysty katsomaan. Musta on tullut herkkis. En yhtään kestä verta, ikävää, murhaa, paloittelua tai muuta shittiä. Uutisetkin saa joskus itkemään ja ne sattuu. En kestä myöskään mitään melusaastetta. Sattuu korviin ja sieluun. Tykkään olla hiljaa.

Äänisaasteesta tuli mieleeni tämä pakkokuunteluttaminen. Miks helvetissä joka ikisellä firmalla on nykyään telefuunissa jonotusmusa. Sellainen ikävä saaste, mikä mölyää tuhatta ja sataa, satuttaa ihmisen ääniaistia. Aivan turhaa. Oletteko muuten panneet merkille, että hiljaisuus on harvinaista herkkua nykyään? Tavaratalot ovat alkaneet harrastaa päälle käypää musisointia. Vai johtuuko se vain minusta itsestä, ei kestä, ei taho. Kaukomailla se on aivan mahdotonta. Et kuulee omaa ääntäsi myymälässä, sellainen hermostuttaa ja tekee ihmisestä elävän kuolleen. Kohta se rantautuu tänne suomeen. Sanokaa mun nähneen.

Onks toi sama asia, kun kaikki hajut, jopa tuoksutkin ärsyttävät ja saavat aikaan epämiellyttävyyttä omassa olossa. Ihminen, joka on siunattu jatkuvalla kivulla, herkistyy kokemaan asioita voimallisemmin. Tahtomattaan. Joskus on jopa hetkiä, että vaatteet ylläsi sattuu ja ahistaa. Voiko siis kipu virittää ihmisen tuntemisen tasolla korkeille leveleille? On herkkänä aistimaan kaiken. Näin mä sen näkisin tai sit mä vaan kuvittelen. Kun silleen olen herkkänä. Kipuna.

No höh. Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa kivusta. Olin ajatellut sanoa sanasen päivänkakkaroista, poutapilvistä, hillomunkeista, jäätelötötteröistä ja vaaleanpunaisista pitsimekoista. Oli vain pakottava tarve kirjoittaa. Nämä veri öörli hetket aamuisin ovat ajatuksen aikaa ja niissä on jotakin taikaa. Hah, olipa naseva riimi! Kun tähän hiljaisuuteen hetkeksi pysähtyy ja kuuntelee itseään, niin saattaa parhaimmillaan ymmärtää jotakin. Tai sitten ei. Ihan pienen, välähtävän hetken verran saatoin ymmärtää, että jos tällä kivulla onkin joku merkitys elämässäni. Jos se onkin minulle annettu. Se on lahja. Houli mooses ja kaikki muut pyhät isät ja jumalat! Jospa olenkin sen asian äärellä, että hyväksyisin tämän kivun olemassa olevana olotilana ja alkaisin rakastaa sitä ja itseäni. Ai dont nou, voihan sitä aina kokeilla. Ei siinä hyvä mene hukkaan. Ei niin.

Tänään tapaan Personelli Treinerini. Hän on kiva. Hän on jämpti. Kuten olen aikaisemmin jo todennut, niin mehän emme harrasta voimailulajikkeita raudan nostelun muodostelmissa. Me emme todellakaan. Jumppasalissa teemme hillittömän pieniä ja näyttävyydellään mitättömiä liikesarjoja. Ovat minulle isoja ja haastavia. Jopa niin, että kaikkea ei voi suorittaa. Kipu pitää siitä huolen. Mutta minä yrittäisin tehdä. Vaikkakin mitättömän tunnin jälkeen olen kolme päivää pelkkää kipua. Mutta eikös se tuhkasta jokukin harakka aikoinaan noussut uuteen tulemiseen? Jos olinkin ajatellut vauhdikkaan, liikunnallisen ja toiminnallisen elämän olevan kaiken uuden alku, niin ihan on joutunut snadisti nöyrtymään ja ottamaan realiteetit huomioon. Silleen se tuntuu rajoittuneelle. Odotan kuitenkin tapaamistamme. Olen jo koukussa. Vasen yks kaks...

Mokka viileni kuppiin ja minä lämpenin. Nivelet nytkyttää taas ja yrittäisin hetken unohdusta vielä. Pikku koira tuhisee peiton alla, kaivaudun kaveriksi. Se hei on onnellista. Aina on jotain. Onnellista. Olkoon sitä sinunkin päiväsi. Onnellista. Hei, onni on itsessä! Keksinks mää ton vai oliks ton jo joku keksinyt? Onni on itsessä. Onnellisuus.

Souda poika souda

Sandei moorning. Hiljaista ja harrasta. Mocca hivelee elämän tylsistyttämiä makuhermojani ja on vain tämä hetki. Yritän etsiä tähän(kin) aamuun jotakin positiivista. Niin siis yritän. On ihanaa, kun lumipeite on sulanut ja on lämmintä. Se pakkanen koetteli inhasti, sillä yksi uusi oireyhtymäni on se, että mua paleltaa. Se on outoa ihmiselle, jolla on yleensä aina kuuma. Käänteiset vaihdevuodet. Ei ole kuumia aaltoja, on kylmiä.  Eihän mikään voi mennä normisti. Eipä niin tietenkään. Tässä niukka lumisuudessa on myös se hyvä puoli, että saattaisi päästä mökille ajoissa. Ehkäpä kenties.

LuomuJuoppo!

Juotin ikkunalla kuolemaa tekevän palmun. Ja juotin itsenkin. Heikkomielisenä hetkenä, hulluna humalassa, armahdin toisen hädän. Pistin perjantaina pystyyn bileet. Sellaiset semit vaan. Olin sen tarpeessa. Siivosin. Laitoin elämää järjestykseen. Keksin oivan drinksun. Biottan granaattiomenamehua (on niin luomua) ja skumppaa. Siinä meni vallan puteli. Se on terveellistä. Olin ihan kuplissa. Mut hei, oli pieni hetki, että  kipu minussa vaikeni. Mitäkö tuosta nyt pitäisi ajatella? Sitäkö, että pitäisi alkaa kokopäiväiseksi juopoksi. Saisi unohduksen. Perusteltua väkijuoman käyttöä. Absoluuttisesti. Heräsin aamulla kello viis sohvalta. Valot ja töllö päällä. Kumpi oli ensin. Muna vai muna. Kananmunat.

Ajatusmaailmassani (mikä se on?) on yksi uusi, vallan verraton piirre. Etten jopa sanoisi huvittava. Se voisi olla rinnastettavissa tähän viidenfuckkympinfuckkriisiin. Siis kuka sanoi tuon ääneen? Se on ollut minä. Enivei. Saan sellaisia hassuja flashejä menneisyydestä. Iskuja tajuntaan. Muistoja tai menetettyjä muistoja. Ihan hirvittävästi kyseenalaistan tehtyjä ja tekemättömiä valintoja. Yhtäkkiä tajuan sen, kuinka tyhmä sitä onkaan voinut olla. Saattaisin jopa väittää, että nyt ymmärtäisin tekemäni virheet ja erheet. Ettenkö peräti katuisi ja olisi katkera. Kuinka sitä onkaan heittänyt hukkaan omaa elämäänsä? Turha sitä enää on rykistä, kun on löysät jo pöksyissä, sano.

Ihan kuin katsoisi omaa elämäänsä elokuvana. Sitä käyn ihmettelemään, että mistä muistojen albumista, sieltä naftaliinista, kaikki nuo kumpuaa. Kesä-84, miks jätin silloin menemättä, miks sanoin niin. Minun olisi pitänyt ymmärtää, minun olisi tullut ajatella. Jätin niin monet mahdollisuudet käyttämättä. Jos silloin olisin tehnyt toisin, missä nyt olisin, kuka olisin ja kenen kanssa. Tämä tämmöinenhän on ihan turhaa, ymmärrän. Aivan kuin tässä päivässä ei olisi tarpeeksi kestettävää, niin täytyy vielä nuo menneisyyden haamut ottaa tähän rienaamaan. Vai voisko se olla sama asia? Mennyt, tämä hetki ja tuleva. Hetkinen, tuohan kuulostaa jotenkin tutulle. Elämälle. Minun.

Soutelen nyt syvissä vesissä ja raskaalla venholla. Huopaan hulluna, mutta eteenpäin mennään. Minulle on annettu vain yksi airo. Eikä se ole mitenkään tavatonta, sillä meitä on muitakin. Yksiairoisia. Kuntosalilla inhoan soutulaitetta. Ehkäpä siksi, että se pysyy paikoillaan. Se turhauttaa. Soutaa nyt saatana paikoillaan. Tämä nyt oli vertauskuvallista. Eiks tossa oo joku toivo? Noin niin kuin soutaa ja huopaa. Ei jää paikoilleen. Menee eteenpäin. Kuka hei keikuttaa venettä? Ja voisiko joku nostaa sen ankkurin. Nyt heti.

Mene homo avaruuteen

Ukkorähjällä oli synttärit tiistaina. En sit muistanut. Unohdin. Korvasin jälkikäteen ja ostin ruuneberin tortun ja annoin lahjakortin uusin jeanseihin. Eihän se sama oo, unohdusta kun ei voi takaisin ottaa. Olen huono ihminen, tiedän. Romanttisesti latautunut, toisen huomioon ottava kumppani olisi jokaisen toive. Jos ei muuten, niin edes ikääntymisen vuosipäivänä hetken muistaisi. Jotkut ei muista. Jotkut ovat pösilöitä.

Eipä tuo ihme ole. Olen tällä hetkellä niin sisäänpäin kääntynyt, että en näe muuta kuin omat kipuni ja tämän takaraivossa jyskyttävän vitutuksen. Tai jonkun. En mie tiiä mikä se on. Olin jo ajatellut, että pistän bloginkin hyllylle, kun mulla ei ole mitään muuta asiaa kuin valittaa. Sekin vituttaa. Mua vituttaa tää mun vitutus. Eiks toi ole jo aika hyvin? Kokeileppa itse.

Enhän mää pysty pidättäytyy. Kohta neljä vuotta takana tätä läpinää, eikä sitä noin vain lopeteta. Tämä tämmöinen kuuluu normaaliksi osaksi tätä aikajatkumoa, jota elämäksikin kutsutaan. On huippuja ja vähemmän huippuja. On kuoppia, on syviä monttuja. Nyt ollaan sen verran syvällä, että joutunee hiukka harrastaa tervettä sensuuri. Muuten saattaapi tulla valkotakkiset ja siitä se vasta lysti repeisi. Joskin Vaivaistalo voisi olla armahtava osoite. Hah, muistatteko Vaahteranmäen Eemelissä oli Vaivaistalo? Se oli jotenkin pelottava, muistan. Vai onks tää vain joku mun mielikuvitus? Mut joo, Vaivaistalo kuulostaa hyvälle. Hullut, kipeät ja vaivaiset. Siellä niin saman katon alla olisi hyvä pössis.

Mut hei, olkaa iloisia, että tästä ei tullut mitään treenipäiväkirjaa. Lentävän lähdön jälkeen on ollut aika hiljaista. Ei nouse rauta, eikä hikilenkki lennä. Mennään mummostailii. Vesijumpas kävin. Personellitreineri yrittää parhaansa. Ei siinä paljoon pysty. Ei pysty niin, kun ei kykene. On niin monta kipua. Eikä niistä nyt sen enempää. Eihän sitä edes todeksi uskoisi. Mutta enpä luovuta. Teen pikkuhiljaa ja odotan ihmettä. Voitanee ajatella, että tämä kokonaisvaltainen tuska johtuu kehoni syvästä järkytyksestä uuden edessä. Kenties. Tai sitten ei.

Tuossa ikkunalaudalla palmu tekee kuolemaa. Sillä on jano. Kärsiköön. En pelasta. Vittuillessani. Saan siitä tyydytystä. Hah, kieroutunut sadistikin vielä. Mä voisin hypätä avaruuteen. Menisin hetkeksi maata kiertävälle radalle ja saisin etäisyyttä tähän kaikkeen. Näkisin paremmin.

Talitintti tiittaa raivokkaasti pihapuussa. Onko siinä toivoa? Onko siinä armahdusta? Se kertoo elämästä.

P:S Sanoiko joku viidenkympinkriisi? Ei sääliä, kiitos. Raippoja, perkele!

Kekkolasta Kajahtaa

Oltiin duuniporukalla Kekkolan Kartanossa relaamassa ja kelaamassa. Olipa sielukas paikka. Oli kauniskin. Upea talvisää meitä helli. Rauha ja hiljaisuus puhutteli niin, että tunsi olleensa viikon lomalla. Aika jännää. Totaali pysähdys citihumusta.

Tehtiin kaikkea kivaa. Oli kokkikurssia, joogaa ja ratsastusta. Ehdoton huipentuma oli tähtitaivaan alla palju-miitinki. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni paljussa. Siellä oli myös avanto. Kävin kuusi kertaa. Istuttiin paljussa useampi tunti. Oli mahtavaa.

Jos tahtoo irtiottoa, niin voin todella suositella paikkaa. Ihana, viiden tähden mummola. On sanonta, että Kekkolasta lähtee onnellinen ihminen. Yhdyn ja kuittaan. Tässä muutamia tunnelmakuvia.

Talvi nättii

Mahtavat pöperöt

Viiden tähden mummolassa on pitsii

Enkeli lenteli

Niin nättii

Palju lämpenee illaksi

The Kartano. The Best.

Joku on nyt kallellaan

Uunituoretta ruisleipää

Takkatulen loimus