Toiston toistoa toistan

Jou, jou! Aukaisin silmät varmana siitä, että on jo ihmisen aika. Ei ihan mennyt nappiin arvailut, mut minkäs teet. Toistuu tää samainen kuvio, mocca ja mä. Mä ja mocca. Musta alkaa tuntua, että mun elämä on yhtä edellisen päivän toistoa. Näissä ei ole mitään eroa. Jestas sentään, jospa olenkin jäänyt jumiin omaan elämääni ja elän koko ajan yhtä ja samaa päivää? Tarkoittaako se samalla sitä, että en myöskään ikäännyt. Olen ikuisesti tuomittu olemaan se " vähäallevitunviiskymppinen."

Kaikki toiminnot toistuvat edellisen kaltaisena. Mulla on jäänyt copy päälle. Viekää mut huoltoon. Tai laittakaa kokonaan uusiksi. Ruokavaliossa kylläkin tapahtui eilen uusi muutos. Tein Merimiespihviä, en muista sitä tehneeni ihan äsken. Edellisestä kerrasta on hyvinkin hurahtanut parikymmentä vuotta. Niin kuin nyt kaikesta alkaa olla vuosikymmeniä. Sekin on jännä. Sitä muistelee asioita ja saattaa erheellisesti ajatella, että eihän siitä nyt ole kuin viisi tahi kuusi vuotta kuin viimeksi. Asiaa lähemmin tarkasteltua, saa kuitenkin helvetti huomata, että siitä(kin) on jo viisitoista viiva kaksikymmentä vuotta. Kaikesta alkaa olla. Kuinka se on mahdollista? Enhän minä ole vielä niin ikääntynyt. Hyvä jos parikymppinen itsekin olen minä vanha ihminen tai nuori miten sen nyt sitten ottaa tai sanoisi just joo silleen.

Viime viikonloppuna laitoin leipomiini kakkuihin banaania. Suorastaan irrottelin. Päätin repäistä. Olla villi ja vastuuntunnoton. Olen nyt kohta kymmenen vuotta vääntänyt noita kakkuloita duuniin, siinä on muutaman kerennyt pyöräyttää. Joka viikonloppu ( ei kesällä) niitä väsään ja aina sama resepti. Jotenkin on tullut tunne, että todellakin alan toistaa itseäni. Siksi tämä hurja revittely. Että ihan menin ja banaania sotkin. Ai hurja, on se hurja!

Tähän väliin onkin hyvä hiukka valittaa. Se tuntu jotenkin kotoisalle. Olenpas kuulkaa tullut siihen tulokseen, että tällä nimenomaisella hetkellä liikunta ei tuo minulle armahdusta, eikä todellakaan poista tätä jatkuvaa kipuilua. Tätä "uutta ja ihmeellistä" elämää on nyt kohta jatkunut kaksi kuukautta, alkaa silleen olee jo todellisuuspohjaa ja kokemusta. Taivahan tosihan on se, että jokaisen treenikerran jälkeen kivut nivelissä lisääntyy ja piinaa ihmistä. Pidän parin päivän tauon ja tila hiukka rauhoittuu ( jos. ) Menen tekemään ja taas kivut yltyvät. Ja nyt en puhu vain yhdestä ja paikallisesta kohteesta kehossani vaan tämä sykkivä, viiltävä helvetti vaihtaa niveltä kuin romaani rollesroysea.

Lauantaipäivän muuttohärdelli ystävillä kostautui ikävästi. Vaikka päivä oli erittäinkin mukava, eikä mitenkään erityisen raskas ( muuttofirma hoiti kantelun,) niin tulihan siinä muutama tunti touhuttua. Tapani mukaan, en osaa itseäni säästellä ja tunsin sen kyllä kropassani. Ai helvetti sentään! Mitä tästä opimme. Olisi paree, jos ihminen vain makaisi, eikä tekisi, eikä rasittaisi itseään. Mikä tässä mua eniten riipoo, on se, että en tiedä mikä mua vaivaa? Onko kenelläkään kokemusta, onko antaa pikku vinkkiä? Reumaa se ei ole, tutkittu on. Ja yleisestikin ottaen, lääkärikäynnit ovat aivan turhaa. Jos varsinaista syytä tai oireen aiheuttajaa ei löydetä, eikä ole mitään leikattavaa, niin silloin ei ole myöskään mitään vikaavikaavikaa.

Tätä helvettiä on nyt jatkunut kaksi vuotta. Tasan niin kauan, kun olen asustellut täällä päin. Voiko olla niin, että tämä on henkinen pahoinvointi siitä, että en viihdy täällä ja kaipaan takaisin kotiin. Itse en moiseen usko, mutta en voi sille  mitään, että ajatus käy mielessä. Voi sen kyllä kääntää toisinkin päin, tämä jatkuva kipuilu tekee sen, että syytän sitä siitä, etten viihdy täällä. Ei ole ihmisellä rauhaa. Alan vain olee niin väsynyt tähän touhuun ja mikä kaameinta, aloitettuani liikkumisen, en ole tuntenut sitä eufoorista kaikkivoipaa olen maailman vahvin nalle tunnetta. Jokaisen liikunta kerran jälkeen olen rättipoikki väsy, eikä se tunnu hyvälle. Jokainen kerta on minulle pakonomainen vastenmielisyys ja se tuntuu oudolle. En saa liikunnasta mitään hyvän olon tunnetta. Ainoastaan kipua ja uupumusta. Onks tossa nyt mitään järkee? Eipä taida olla. Menen hautaan, kiitos.

Huh, olipa ihanaa valittaa! Eikö ollutkin? Tuliskohan ollenkaan mieleen, että lopeta saatana toi valittaminen ja tee asialle jotain. Näin sen näkisin. Taidan ottaa itseä niskasta kiinni ja vielä kerran heitän sen lääkärikierroksen. Ei kai tässä muu auta. Josko jostakin joku apu löytyisi tai sitten ei. Sitten tulee hyväksyä elämä sellaisena kuin se on minulle annettu. Tää on mun juttu ja sillä hyvä.

Laitan Lemon Gayn nyt vähäksi aikaa tauolle. Tämä(kin) alkaa nyt niin pahoin toistaa itseään, eikä tässä enää banaanit, eikä sitrushedelmätkään auta. Palaan asiaan, kun lopetan toistamasta itseäni ja löydän iloa elämästä. Lopetan toistamasta tätä toistoa, jota toistan toistamista päästyäni. Toistan vielä, että lopetan tämän toistamisen, sitten kun, lopetan toistamasta tätä toiston toistoa. Siis etten toistaisi tätä ikuista toistoa. Sitä en tiedä, jatkuuko toisto jo viikon päästä, meneekö siihen kuukausi, tahi kaksi vai peräti vuosi. Se jää nähtäväksi. Toivotan kaikille lukijoille mahtavaa kevättä. Olkaa ihan urpoina!