10.2.2014

Onni on onnistua, sanoi Onni.

Heräsin liian aikaisin. Yritin pakkomaata, mutta läikehtivä kipu nivelissä ei antanut rauhaa. Ylösnousemus, mocca ja jaloittelu tasoittaa olotilaa. Antaa siedettävyyttä. On pakottava tarve kirjoittaa vaikka ei ole mitään asiaa. Nyhjää tyhjästä. Muistattekos sellaisen takavuosien töllösarjan? Se oli must. Hirveen hauska. Nykyään töllöstä ei tule mitään. Tai tulee. Seittemän sataa poliisilakimurhasarjaa. Toistensa kopioita ja mä en pysty katsomaan. Musta on tullut herkkis. En yhtään kestä verta, ikävää, murhaa, paloittelua tai muuta shittiä. Uutisetkin saa joskus itkemään ja ne sattuu. En kestä myöskään mitään melusaastetta. Sattuu korviin ja sieluun. Tykkään olla hiljaa.

Äänisaasteesta tuli mieleeni tämä pakkokuunteluttaminen. Miks helvetissä joka ikisellä firmalla on nykyään telefuunissa jonotusmusa. Sellainen ikävä saaste, mikä mölyää tuhatta ja sataa, satuttaa ihmisen ääniaistia. Aivan turhaa. Oletteko muuten panneet merkille, että hiljaisuus on harvinaista herkkua nykyään? Tavaratalot ovat alkaneet harrastaa päälle käypää musisointia. Vai johtuuko se vain minusta itsestä, ei kestä, ei taho. Kaukomailla se on aivan mahdotonta. Et kuulee omaa ääntäsi myymälässä, sellainen hermostuttaa ja tekee ihmisestä elävän kuolleen. Kohta se rantautuu tänne suomeen. Sanokaa mun nähneen.

Onks toi sama asia, kun kaikki hajut, jopa tuoksutkin ärsyttävät ja saavat aikaan epämiellyttävyyttä omassa olossa. Ihminen, joka on siunattu jatkuvalla kivulla, herkistyy kokemaan asioita voimallisemmin. Tahtomattaan. Joskus on jopa hetkiä, että vaatteet ylläsi sattuu ja ahistaa. Voiko siis kipu virittää ihmisen tuntemisen tasolla korkeille leveleille? On herkkänä aistimaan kaiken. Näin mä sen näkisin tai sit mä vaan kuvittelen. Kun silleen olen herkkänä. Kipuna.

No höh. Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa kivusta. Olin ajatellut sanoa sanasen päivänkakkaroista, poutapilvistä, hillomunkeista, jäätelötötteröistä ja vaaleanpunaisista pitsimekoista. Oli vain pakottava tarve kirjoittaa. Nämä veri öörli hetket aamuisin ovat ajatuksen aikaa ja niissä on jotakin taikaa. Hah, olipa naseva riimi! Kun tähän hiljaisuuteen hetkeksi pysähtyy ja kuuntelee itseään, niin saattaa parhaimmillaan ymmärtää jotakin. Tai sitten ei. Ihan pienen, välähtävän hetken verran saatoin ymmärtää, että jos tällä kivulla onkin joku merkitys elämässäni. Jos se onkin minulle annettu. Se on lahja. Houli mooses ja kaikki muut pyhät isät ja jumalat! Jospa olenkin sen asian äärellä, että hyväksyisin tämän kivun olemassa olevana olotilana ja alkaisin rakastaa sitä ja itseäni. Ai dont nou, voihan sitä aina kokeilla. Ei siinä hyvä mene hukkaan. Ei niin.

Tänään tapaan Personelli Treinerini. Hän on kiva. Hän on jämpti. Kuten olen aikaisemmin jo todennut, niin mehän emme harrasta voimailulajikkeita raudan nostelun muodostelmissa. Me emme todellakaan. Jumppasalissa teemme hillittömän pieniä ja näyttävyydellään mitättömiä liikesarjoja. Ovat minulle isoja ja haastavia. Jopa niin, että kaikkea ei voi suorittaa. Kipu pitää siitä huolen. Mutta minä yrittäisin tehdä. Vaikkakin mitättömän tunnin jälkeen olen kolme päivää pelkkää kipua. Mutta eikös se tuhkasta jokukin harakka aikoinaan noussut uuteen tulemiseen? Jos olinkin ajatellut vauhdikkaan, liikunnallisen ja toiminnallisen elämän olevan kaiken uuden alku, niin ihan on joutunut snadisti nöyrtymään ja ottamaan realiteetit huomioon. Silleen se tuntuu rajoittuneelle. Odotan kuitenkin tapaamistamme. Olen jo koukussa. Vasen yks kaks...

Mokka viileni kuppiin ja minä lämpenin. Nivelet nytkyttää taas ja yrittäisin hetken unohdusta vielä. Pikku koira tuhisee peiton alla, kaivaudun kaveriksi. Se hei on onnellista. Aina on jotain. Onnellista. Olkoon sitä sinunkin päiväsi. Onnellista. Hei, onni on itsessä! Keksinks mää ton vai oliks ton jo joku keksinyt? Onni on itsessä. Onnellisuus.

4 kommenttia:

  1. Luin muutama päivä sitten Hesarista, että joku oli ehdottanut kouluun, tunneille taustamusiikkia! Voi höses, aivan kun siellä ei olisi muutenkin jo meteliä! Nykyajan ihmisille tuottaa oikeasti tuskaa olla vaan hiljaa. Silloinhan voisi ehkä kuullakin jotain. Hui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kuin ihmisten tulisi peljätä hiljaisuutta. Opetetaan jo lapsena. Höh.

      Minusta parasta on linnunlaulu ja tuulen humina. Kesällä sitten.

      Poista
  2. Nyt osuit niin asian ytimeen kuin se on mahdollista. Meinaan tuota ihmettelyäsi kanssa miksi joka paikassa pitää olla musaa ja hälinää. Aivan samaa olen jo vuosia miettinyt. Kirkossa on tietysti hiljaista, mutta kaipaisin sitä hiljaisuutta muuallekin. Tavarataloihin, kahviloihin, ravintoloihin. On tosi nuijaa mennä kaverin kanssa ottamaan parit ja juttelemaan, kun tavallisessa pubissakaan ei saa ääntänsä kuuluville. En ymmärrä, miksi jossain pubissa pitää pauhata musa, kun ei kukaan tanssikaan (tai noh, joku voi jorata flänäpäissään :). Jopa leffateatterin äänet ovat niin kovalla, että itse tarvitsen korvatulpat mukaan kun menen leffaan. Tai konserttiin. Pakko on kuitenkin jossain käydä, jos ei meinaa syrjäytyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuripa näinkin. Ruokaravintoloissa ei akustiikkaan kiinnitetä mitään huomioo ja pahimmillaan kaunis ja ihana nautintohetki on pilattu helvetinmoisella metelillä. Maailmassa on liikaa ääntä. Siksi tykkään käydä mökillä. Hiljaisuudessa on totuus.

      Poista