Mene homo avaruuteen

Ukkorähjällä oli synttärit tiistaina. En sit muistanut. Unohdin. Korvasin jälkikäteen ja ostin ruuneberin tortun ja annoin lahjakortin uusin jeanseihin. Eihän se sama oo, unohdusta kun ei voi takaisin ottaa. Olen huono ihminen, tiedän. Romanttisesti latautunut, toisen huomioon ottava kumppani olisi jokaisen toive. Jos ei muuten, niin edes ikääntymisen vuosipäivänä hetken muistaisi. Jotkut ei muista. Jotkut ovat pösilöitä.

Eipä tuo ihme ole. Olen tällä hetkellä niin sisäänpäin kääntynyt, että en näe muuta kuin omat kipuni ja tämän takaraivossa jyskyttävän vitutuksen. Tai jonkun. En mie tiiä mikä se on. Olin jo ajatellut, että pistän bloginkin hyllylle, kun mulla ei ole mitään muuta asiaa kuin valittaa. Sekin vituttaa. Mua vituttaa tää mun vitutus. Eiks toi ole jo aika hyvin? Kokeileppa itse.

Enhän mää pysty pidättäytyy. Kohta neljä vuotta takana tätä läpinää, eikä sitä noin vain lopeteta. Tämä tämmöinen kuuluu normaaliksi osaksi tätä aikajatkumoa, jota elämäksikin kutsutaan. On huippuja ja vähemmän huippuja. On kuoppia, on syviä monttuja. Nyt ollaan sen verran syvällä, että joutunee hiukka harrastaa tervettä sensuuri. Muuten saattaapi tulla valkotakkiset ja siitä se vasta lysti repeisi. Joskin Vaivaistalo voisi olla armahtava osoite. Hah, muistatteko Vaahteranmäen Eemelissä oli Vaivaistalo? Se oli jotenkin pelottava, muistan. Vai onks tää vain joku mun mielikuvitus? Mut joo, Vaivaistalo kuulostaa hyvälle. Hullut, kipeät ja vaivaiset. Siellä niin saman katon alla olisi hyvä pössis.

Mut hei, olkaa iloisia, että tästä ei tullut mitään treenipäiväkirjaa. Lentävän lähdön jälkeen on ollut aika hiljaista. Ei nouse rauta, eikä hikilenkki lennä. Mennään mummostailii. Vesijumpas kävin. Personellitreineri yrittää parhaansa. Ei siinä paljoon pysty. Ei pysty niin, kun ei kykene. On niin monta kipua. Eikä niistä nyt sen enempää. Eihän sitä edes todeksi uskoisi. Mutta enpä luovuta. Teen pikkuhiljaa ja odotan ihmettä. Voitanee ajatella, että tämä kokonaisvaltainen tuska johtuu kehoni syvästä järkytyksestä uuden edessä. Kenties. Tai sitten ei.

Tuossa ikkunalaudalla palmu tekee kuolemaa. Sillä on jano. Kärsiköön. En pelasta. Vittuillessani. Saan siitä tyydytystä. Hah, kieroutunut sadistikin vielä. Mä voisin hypätä avaruuteen. Menisin hetkeksi maata kiertävälle radalle ja saisin etäisyyttä tähän kaikkeen. Näkisin paremmin.

Talitintti tiittaa raivokkaasti pihapuussa. Onko siinä toivoa? Onko siinä armahdusta? Se kertoo elämästä.

P:S Sanoiko joku viidenkympinkriisi? Ei sääliä, kiitos. Raippoja, perkele!