Mustaa Magiaa!

Mun herääminen on taidetta. Se alkaa siitä, että havaitsen saapuneeni tähän todellisuuteen. Tunnistan itseni minuksi ja hahmotan ympäröivän maailman. Sit alkaa se koikkelehtiminen. Kääntää, vääntää ja käy vielä unimaailmassa. Katoan hetkittäin ja tulen taas pinnalle. Minulle eivät kellot soi, kerkeän aina ennen niitä. Se on suloista. Siinä ei ole väkivaltaa. Tämä show ottaa aikaa, vaihdellen tunnista jopa kahteen.

Tämä aamu oli erityinen. Heivasin pikku varpuliinit tukevasti maankamaralle ja otin yhteyden. Tässä olen, anna tulla. Istuin hetken sängynreunalla pimeässä ja haistelin tulevaa päivää. Annoin elämän tasaantua. Siitä reippaalla läskiperseotteella koko kroppa ylös ja hiioppia! Pystyssä ollaan, tukka sekaisin ja simmu täynnä unirähmää. Mikä tässä on ihmeellistä? Seuraavaksi paikallistan kuinka kipeää tekee todellisuus? Nostan vasemman käteni hiukan koholle ja odotan vihlovaa kipua. Mitä? Kohotan lisää ja annan käden heivautua kohti taivasta. Tervehdin herraa, kaikkivaltiasta. En tunne kipua, vain pientä aamuista vanhan miehen jäykkyyttä. Toden totta, invalisoivaa k i p u a ei tunnu! Oliko ne onnellisuuspaukut jumalanpyssystä vai mikä, mutta tämä on ihmeellistä. Ihmeellistä. Tässä hetkessä on magiaa, beibe!

Kukka sulle!

Leikittelen niinkin hurjalla asialla, että pääsisin keväiselle hiljaisuusretriitti matkalle etelän lämpöön. Joku kanaria tai tenerihva. Joskus huhtikuun aikoihin. Tää lähtis yksin mietiskelemään. Tämä hiukka hankala viime aikainen menneisyys olisi hyvä nollata ja kääntää nokka kohti tulevaisuutta. Matka, mihin tahansa, olisi pieni onnellisuuden siemen. Noin niin kuin lupaus paremmasta. Sillä jaksaisi ja tunnelin päässä olisi valo. Hillitön hehku. Pari vuotta sitten, tein tämmöisen matkan. Se oli napakymppi. Joskin majailin viiden tähden hotlassa ja olin yyper kermaperse. Nyt siihen ei ole vara, mutta voisiko nöyrtyä ja olla onnellinen vähemmällä tähdellä. Kyllä, ne tähdet on sun sielussa. Jos saisi halppismatkan ja lähtis oikeesti valaistuu. Viikko itsesi kesken, antaa elämälle suuntaa ja hiljaisuudessa on ääni. Ymmärtäminen. Niitä tarvitaan aina välillä. Katsotaan, jos näin on tarkoitettu, niin tapahtukoon. Olkoon se tahtoni.

Jahas, on aamujumpan aika. Heitänkö vallan kärrynpyörää. Otetaas iisisti. Ikkunat ei ole vieläkään saapuneet. Ilmoituksessa luki, että duuni alkaa viikolla 5 ma ja ti. Huoneistokohtainen asennus ilmoitetaan tarkemmin. Niin siis milloin? Helvetin pöllöt, mä tartten diideilsii, enkä mitään ympäripyöreetä höttöö. Oonks mie ajatusmaailmaltani ikääntynyt, kun tuommoiset päivärutiiniani uhkaavat toimenpiteet ottavat vallan ja tarkkojen päivämäärien ja kelloaikojen puute saattaa aiheuttaa päänvaivaa, jopa ressiä? Kai mie oon... Hola, hola vaan!

Väriä elämään, toverit!

Täällä ollaan taas. Milloin olen viimeksi postaillut? Tunnen huonoa omatuntoa, jos en ilmodeeraa itsestäni. Koen olevani velvoitettu lukijoitani kohtaan. Mutta aika vilahtaa käsistä niin ettei "joutavaa" aikaa ole. Jos postaus ei tapahdu aamuisin, niin ei siihen ole aikaa myöhemminkään. Siihen on taas syynä se, että nukun aamuisin. MINÄ? Kyllä. Ehanooo!!

Eilinen aamu oli kummallinen. Mulla oli aika lääkärille 8.30. Kello soimassa seiskalta. Juu, heräsin ja ajattelin, että hetken tässä vielä. Heräsin kymmenen yli. Nyt täytyy nousta, ajattelin. Jos vielä hetken. Jumangegga, vielä uinahdin ja heräsin 7.30! MINÄ? Kyllä. Kiirehän siinä tuli, oikea hösisi. Olin lähdössä takki päällä, kun puhelin soi. Meinasin kiireessä jättää vastaamatta. Onneks vastasin, lekuri oli sairastunut. Siihen loppui hoppu. Hiukka harmitti, mutta onneks en kerennyt lähteä. Miten lääkärit voi sairastaa? Eihän ne voi olla kipeitä? Menin takas sänkyyn. Otin uuden tulemisen kympiltä. MINÄ? Kyllä. ( Toim. huom. Uniongelmaiset: 1mg. Melatoniini antaa tyydyttävän ja täyteläisen yöunen. Ei ikävää pöpperöö aamuisin.)

Mistä tietää, että kevät on alkanut? Tietysti siitä, että kotiin ilmestyy ensimmäiset tulppaanit. Mulle se on heräämisen aikaa. Se on lupaus valosta. Se on väri. Se on elämän maku. Osta tulppaani, osta kaksi. Käpyrauhasesi virkoaa aistimaan. Onks ihmisellä oikeesti joku käpyrauhanen? Mistä mää moisen muuten tietäisin? Vai onks se vain joki pila? Enihau, pitkän talven jälkeen, joku meissä aukeaa vastaan ottamaan kevään hurmosta. Väriä elämään, toverit!

Mulle tulee uusi keittiön ikkuna. Se on kyllä hyvä. Sain epämääräisen lapun asennuksesta. Se oli kirjoitettu niin fiksusti, etten ymmärtänyt milloin on asennuksen tarkka päivämäärä. Ärsyttää tollanen. Nyt kyttäät koko ajan, joko ne tulee, milloin ne tulee. Suihkussa ja kakalla pitää olla tarkkana. Jos ei kuule ovikelloa, niin paukkaavat omilla avaimilla sisään. Siinä olet sitten alasti, läskinesi, remppareiskojen ihasteltavana. Onks mulla takalukkoo ovessa? En tiiä ( ihan oikeesti,) täytyy tarkistaa heti ja laittaa ovet säppiin. Tänne ette saatana tule! Hah, tarkistin asian ja mulla on turvaketju! Olen asunut kohta tässä vuoden, enkä ole kiinnittänyt asiaan huomioo. Heti helpotti. Nyt eivät tule yllättäin.

Käytiin eilen Itiksessä maleksii. Siellä ei ollut juuri ketään. Oli meillä ihan asiaakin. Ostin uuden kotiasun. Se on tärkeä asuste. Piti ihan useampi putiikki kiertää, ennen kuin löysin sopivaa. Ostin harmaat löksöcollageverrarit. Ne ei saa ahistaa, puristaa, kiristää tai muutenkaan olla epäsopivaiset. Niiden tulee olla miellyttävät. Kaveriksi ostin kolme XL-teepaitaa. Ne oli niitä halpoja, osta 3 hintaan 9.90. Juuri sopivia rutkuloita, joissa on helppo olla. Nyt passaa kotona pyllistellä.

Nytpä riennän avaintoilemaan. Laitan myös jumppastuuuudion pystyyn. Hei, olkapää antaa liikkua ilman kipua. Outoo. Adios!

Onnellisuus paukkuja jumalan pyssyllä

Viikko hurahti niin, että en oikein ymmärtänyt sen olevan jo ohi.  Kyllä sai huomaa, että takana on useamman viikon lepo. Niin oli energiaa ja vintti humisi hemaisevasti. Kyllä se on niin kiva, kun aamulla herätessä on sellainen jepjep olo. Nyt näkee selkeästi taaksepäin ja huomaa  kuinka rikkipoikkiväsy ja uupunut oli ennen saikkua. Mitähän olisi tapahtunut, jos en olisi tajunnut huilata. Olisin varmaan suljetulla osastolla...

Vaikka olkapää temppuilee, en anna sen vaikuttaa mielialaani. Perjantaina fyssäri antoi kivulle onnellisuus paukkuja jumalan pyssyllä. Hah, joku hänen asiakkaistaan oli nimennyt laitteen niin. Se oli joku korkeataajuus/jännitepyssy. Piti hirveetä metelii ja tykitti suoraan sinne niin syvälle. Hajoittaa kalkkia ja koko käden. Ihan kuin se olisi hiukka auttanut. Tiedä sitten, noista kaikenmaaliman vempeleistä. Mut mulle ihan sama, vaikka pesäpallomailalla takoisi...

Olipa hassua. Kävin partsilla vetämässä spaddua ( oih, mikä riimitys!) Pikkulinnut niin sirkuttivat. Eikä se ollut mitään alistunutta jodlaamista vaan sellaista iloista ja toiveikasta tulkintaa. Herra ja rouva variskin rääkyi sydämensä pohjasta ja ihan tuli sellainen Kevättä Ilmassa fiilis. Jos olisi laittanut silmänsä umpi ja vällyä päälle, niin olisi voinut kuvitella olevansa mökin aamuisella terdellä. No niin, nyt se sit alkaa. Armoton mökkikuumeilu. Milloin, oi milloin päästään pusikoitumaan?!

Siitä outo lauantai, että ei ole mitään ohjattua toimintaa. Masterchef alkoi viikolla ja heti iski kilpailuvietti. Olette kaiketi huomanneet, että Martta on jättänyt kurmeilun vähemmälle. Ruokaa kyllä duunaan, eihän ihminen syömättä elä, mutta ollaan menty sellaisella kotiruoka/ jo niin nähty linjalla. Ei niitä samoja pöperöitä viitsi tänne satoja kertoja kuvata ja postailla. Ohjelman suoranainen vaikutus kyökki-ihmiselle on juuri tuo. Tekee mieli ylittää itsensä. Hetkinen, jos mieleni on ollut tumma ja kipuileva, niin se on varmasti vaikuttanut myös siihen, että rakas harraste on saattanut tuntua ylivoimaiselle. Näin on tuokin asia nähtävä. Ai niin, Ukkorähjä ilmoitti eilen haluavansa kotikutoista pizzaa. Ehkä mennään sillä... Viinii ei saa vieläkään. Miten tää tammikuu on näin pitkä?

Tänään voisi tehdä elämälle välttämättömien tarvikkeiden hankintaretken. Juu, juu Honkkari tahi Tarjoustalo. Alkaa kaikki olla lopuillaan. Pesuaineet, saippuat ja kaikki sellaiset kivat jutut. Vihmerä emäntä huolehtii ajoissa, ettei mikään tuikitarpeellinen taloudenpitoon liittyvä pääse yllättäin loppumaan. Sehän olisi suorastaan järkyttävää. Ellei jopa maalimanloppu. Kuulin tuossa viikolla, että Tolullekin voi olla allerginen. Siinä on hartsii tai jotain. Olisi se kauheaa, jos mulla todettaisiin Toluallergia. Siitä en varmaan selviäisi hengissä. Sekin olisi hirvittävän ikävää. Kuolla nyt Tolun kaipuuseen..

Armahtava suoja

Jassoo. Kokonaiset kolme päivä kesti tämä onni ja autuus. Kipu olkapäässä otti ja herätti 02.58. Kuumakin oli ja hiki. Taistelin vastaan, mutta annoin periksi ja  nousin mokkailee. Kipu helpottaa, kun saan hiukka liikettä olkaniveleen. Sama kai tuo on sitten istua tähän ja antaa tulla. Mut en nyt suostu valittamaan, sivuan vain aihetta huolipuolimattomasti. En angstaa, enkä masenna. En taho. Mun hyvää nostetta ei yks saatanan olkapää pilaa. Ei pilaa. Älä yritä. Nyt en ala.

Eilen oli koulussa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä luento stailauksesta. Opena oli Pientä Pintaremonttiakin ohjelmasta tuttu Niina Ahonen. Stailaus ei ole täällä suomessa vielä(kään) hirveen tuttu juttu, mutta jo lahden toisella puolella, kaikki myytävät asunnot stailataan myyntikuntoon. Homma vaikutti hirveen mielenkiintoiselle ja siinä oli paljon sellaista mitä olen hakenut, tietämättäni mitä etsin ja haen. Tuli paljon vastauksia. On aina mielenkiintoista kuunnella ja ammentaa sellaisten ihmisten kokemuksista, jotka puhuvat ns. ruohonjuuritasolla asioista. Ihan sitä itteensä, mitä se duuni on, millainen on arki. Monellakin voi stailauksesta ja sisustussuunnittelusta olla turhan ruusuinen, teeveen välittämä kuva. Se on rankkaa duuniia, eikä mitään verhojen hiplausta. On vain hieno huomata, että mitä kaikkea mahdollisuuksia tämä koulutukseni mahdollistaa. Tosin, tällä hetkellä, ei olkapäälläni hirveesti sohvakalustoja kohteisiin roudata, mutta kyllä eilinen luento herätti minussa pienen markkinamiehen ja ideoita pursuaa niin, että se oli varmasti myös yksi syy, miksi heräsin valvoilemaan.

Hei kansakunnat! Pikainen kalluppi. Oletko tuskastunut oman kotisi tavaran paljouteen? Näyttääkö kodissasi sille, että se kaipaisi raikastusta ja hiukka pöyhimistä? Tuntuisiko ajatus stailauksesta vieraalle? Mitä jos asiaan perehtynyt ammatti-ihminen tulisi  kotikäynnille ja yhdessä katsoisitte kipupisteet ja saisit suunnitelman siitä, mitä ja kuinka voisi tehdä, että kodin ilme kohenisi. Ehkäpä hän olisi myös apuna duunaamassa. Ero tietysti sisustussuunnitelman ja stailauksen välillä on hienon hieno. Mutta uskoisin, että aika moni olisi vailla sellaista apua, mihin ei itse kykene, mitä itse ei keksi, ei jaksa, eikä kerkeä.

Eilen puhuttiin paljon siitä, mikä on sitten sisustussuunnitelman ja stailauksen ero. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että stailaus on aina myytäväksi tarkoitettujen kohteiden kalustamista, päivittämistä ja se on lähinnä myynninedistämistoimenpide. Sisustusuunnittelu on, niin no, se on suunnittelua. Mun mielestä tästä välistä puuttuu joku linkki. Kaivataanko sellaista ammatillista apua, joka keskittyisi olemassa oleviin huonekaluihin, annettaisiin kenties tekstiiliapua, ja katsottaisiin kodin toiminnallisuus uusiksi. Ei niin hirveitä muutoksia, mutta kuitenkin jotakin sellaista, että se oma koti kullan kallis uudistuu. Onko meillä vielä voimassa olevana käsityksenä se, että sisustussuunnitelija/stailaaja on vain herrojen herkkua? Eikä niinkään tavallisten ihmisten asumisen viihtyvyyteen vaikuttavien ongelmien ratkoja? Meille kaikille koti on varmasti rakas. Ehkä joku pähkäilee ja tuskailee, ettei viihdy kotonaan, niin hyvin kuin pitäisi. Ei osaa, eikä tiedä mitä tehdä, mutta jotakin haluaisi. Silloin kynnys tilata ammattiapua, pitäisi olla niin matala, helppo ja suht edukas, että apua uskallettaisiin pyytää paikalle. Tää meni nyt hiukka saivarteluks, mutta ymmärtänette pointin? Jossakin sen markkinarako on. Jossakin se koti huutaa järjestäjää. Just näin, ammattinimeke voisi olla järjestäjä. Hetkinen, joko sellainen on olemassa? Miten toi kuulostaa tutulle...

Sain eilen keväälle jo toisen duunin! Se on kyllä ihan sisustussuunnittelua. Kohteena on olohuoneen muutos. Kaikki pannaan uusiksi. Kalusteet ja pinnat. Voitte kenties arvata, että joku on innoissaan.
Siitä se lähtee! Mahtavaa! Lemon Deco alkaa elää...

Eilen tuli Fem:ltä uusi, erittäin mielenkiintoinen sarja. En nyt taas jaksa nimeä muistaa, mutta älä pyyhi kyyneleitä tai sinne päin. Kertoo nuoren homopojan tarinan siitä, kuinka hän muuttaa pikku kaupungista tukholmaan ja alkaa toteuttaa 19-vuotta uinunutta seksuaalisuuttaan. Eletään kaheksankytlukuu ja huonostihan siinä käy. Poika sairastuu ja kuolee Aidsiin. Muistan hyvin tuon mörökölliajan ja onkin aika järkyttävä katsoa silloista ajankuvaa. Paljon on tullut muutosta asiaan, silloinen tappava tauti on tänä päivänä vain krooninen sairaus muiden joukossa. Eikä se enää tapa, mutta silloin meni homoo kuin pipoo manalan maille. Kannattaa katsoa. Ohessa myös kaunis rakkaustarina ja niist mie tykkään. Oonhan tämmönen romanttinen höpelöitymä.

Yritän vielä vaakaan. Jospa armo kävis ja antais levon. Oi levolle laske luojani, armias ole suojani....

Sexy saksikäsi Martha

Palattuani rullaavaan arkeeni, saan huomata, että aikani on rajallista. Kun ihminen nukkuu vielä ihmisiksi, niin ei ole niitä epätoivoisia aamuhetkiä täällä tuhottavaksi.  Tulee hyvä aikapula. Ei kerkeä. Illalla on pää tyhjä, eikä energiataso ole viriili tekstaamiseen, eikä sekstaamiseen. Hah, aika vitsin murjasin! Ei tässä hätiä mitiä...

Duuni on käynnistynyt antoisasti. Mulla on hyvä pössis. Olen saanut huomata, että loma teki kyllä kaikin puolin hyvää ja tämä yltiösosiaalisuus on antoisaa. Vaikka en ymmärtänyt, että olisin työtäni kaivannut, niin nyt se olen huomannut. Päivissä on tarkoitusperää ja ne lentävät kuin siivillä. En ole  vielä hylkiöitynyttä ylijäämää. Minulle on tarkoituksia ja olemassa olollani on merkitys. Mahtavaa! Voin vilpittömästi olla sitä mieltä, että duunissa on mukavaa. Olen häpi, rili häpi!

Jotakin tummaa taivaanrannassa on oltava. Olkapää aloitti eilen vittuilun. Se ei ole terve. Mutta nyt tiedän mikä siellä on!! Käden ollessa kohoasennossa, siellä on joku joka painaa jännettä, hermoa tai jotain. Siitä ärsytys. Käsi alhaalla kipu helpottaa, mutta mitä pidemmälle päivä etenee, niin kipu pahenee. Eilen illalla oli jo jomottava leposärky, mutta yön jälkeen taas paree. Päivä duunii ja ollaan taas samassa jamassa. Kuinka monta helvetin lääkärii mä tartten, että ne tajuu tän saman minkä minä jo tiedän? Eikö sille voi tehdä mitään, kysyy nimimerkki saksikäsi Martta.  Tämän aamun ohjelmistossa on soittaa muutama äkäinen puhelinsoitto Töölööseen. Menen vaikka linjoja pitkin sen Ortopedin pöksyihin. Mutta nyt on tultava selvyys ja joku roti tähän hommaan, saatana!

Nyt lentoon, riennettävä on! Oletteko panneet merkille, että elämässä on enemmän valoa. Ihan noin niin kuin joka tasolla. Kevättä rinuleissa, sano. Kohta päästään jo mökkikuumeilee. Eiks oo fantsuu!

Ollako vai eikö olla?

En nyt oikein tiedä mitä tänne postaan. Vähä niin kuin sellainen ollako vai eikö olla? Olin varma, että herään neljältä hermoilee. Mut en, nukuin ihmisiks. Hyvä. Ei ny tehrä tästä numeroo... Hymy pyllyyn vaan ja sivilisaation armoille.

Kävin eilen harjoittelee. Leikkasin Ukkorähjän tukan. Nyt pysyy välineet käsissä, enkä pyörittele niitä ymmärtämättä, mitä niillä tehdään. Viimeistään huomenna mennään jo rutiinilla.

Käyn hakemassa avannosta virtoo ja herätän itseni taajuuksille. Tuleekohan kakka. Paita pitää silittää ja tukka kammata. Suihkussa käydä ja näyttää ihmiselle. Outoo.

En nyt pysty keskittyy.

P:S Kolme lipaston laatikkoa ok.

Olen valmis!

Mä mokasin! Epäonnistuin pahasti. Ai että mua jurppii!!! Leikkasin unelmatäytekakkuuni vain kolme kerrosta neljän sijaan. Olin vetänyt sen ensimmäisen viillon kuohkeaan kakkupohjaani ja samalla tajusin, että nyt mänt vituiks. Ei siitä enää neljää saanut, se ensimmäinen leikkauspinta oli liian tuhti. Itkusilmässä nieleskelin pettymystäni ja jatkoin leipuribullan työtä lievän kermakiihkon vallassa.

Illalla mässättiin kakkua ja samaan aikaan katsottiin töllöstä Jutta ja superläskit. On ihana katsoa, kun joku laihduttaa ja samalla itse vetää sisuksiinsa erityisen lihottavaa ja tuomittua herkkua. En kiellä, maku oli hyvä ja kreemiä riittävästi. Söin kaksi palaa. Herättyäni juuri, ajattelin, että ihanaa, juon täytekakkukahvit pyhäaamun kunniaksi. Mut ei, se on liian tuhtii kamaa näin aamutuimaan. Ei tehnyt mieli. Ihan hiukka ällötti. Oonks mie terve...

Huomenna sorvin ääreen. Olen jo nyt lievässä odotuksen olotilassa. En voi sille mitään, että hiukka jännittää vai pitäskö sanoo, jänskättää. Siinä vasta hirvee sana. Kauheet, kun minua niin jänskättää! Tunne on lähes sama kuin kesälomilta palatessa. Varmasti menee päivä tahi pari, että on hiukka kuutamolla. Mut kyllä se siitä taas lähtee rullaamaan, kunhan kroppa kestää. Hah, kirjoitettuani tuon, samalla hetkellä, selässä tuntui viiltävä poikittainen kipu. Mikä toi oli? Merkki jostakin. Merkki siitä, että kroppa haluaa duunia vai varoitus. Meni ohi. Hassu. Joku kramppi. Istuin huonosti tuolissa, sitä se vain oli... Eikä, se oli merkki ylhäältä. Herran enkelit huitoo siivillään ja selkääni satutti. Etten unohtaisi totuutta. Pysy poika ruodussa, helvetin pässi.

Tänään voisi harrastaa sellaista keskiverto ulkoilmailua. Aurinko paistaa kauniisti ja laitetaan kivat ja värikkäät toppa-asut päälle. Sipaistaan vitalista poskipäille ja käydään kuumalla kermakakaolla. Reipanit nenälle ettei aurinko häikäise liikaa. Ollaan energisii, ollaan tipattomii, ollaan hyvii ihmisii. Mitä, mitä? Oliks toi nyt jotenkin kyynistä? Mistä moinen kumpuaa. Hyi, pois se minusta. Ulkoilu on hyvästä, ehkä mulla on pyhäangsti. Otanpa hiukka kakkuu, se helpottaa.

Tuore Hesari odottaa avautumista. Koko maailma on mun sängyssä. Otan lempeän lähdön, hetki vielä makoilua ja sit avannon kautta onneen. Sairauslomailu on nyt saatu päätökseen. Hirveen äkkiä meni aika. Muistan sen hetken, kun tein päätöksen siitä, että nyt on aika levätä. Silloin kaikki tuntui niin loputtomalle ja raskaalle. Nyt mieli on kevyt kuin pumpulipallo, lepo on tehnyt tehtävänsä. Olen valmis! Olkaa ihmiset armollisia itselle! Rakastakaa, rakastakaa...

Ai mahoton!

Eilen mun blogi joutui testostereoni hyökkäyksen kohteeksi. Pyydän anteeksi heidän puolestaan. Pojat on aina poikia ja varsinkin silloin, kun alapää vie enemmän kuin yläpää. Toisaalta ymmärrän hirveän hyvin noi pippelikommentit. Teini-iässä on niin sekaisin heräävän seksuaalisuutensa kanssa, että sitä on pakko päästä purkamaan. Ja totta kai, tämmöinen avoimesti homoblogi on oiva kanava siihen. Voi anonyymina heittää sellaista läppää, joka kiihottaa, pelottaa ja vapauttaa sitä sisällä riehuvaa turhautunutta seksuaalienergiaa. Ehkäpä taustalla on epäilys omasta suuntautumisesta, eikä vielä tiedä, onko lintu vai kala. Toivottavasti anonyymit vain ymmärtää, että minä ja mun lukijat ei olla kovinkaan hedelmällistä maaperää. Meitä ei kiinnosta, eikä kauheasti paljon pippelijutut hetkauta. Sori, ei niin mielenkiintoista läpänderii, että olisin edes kaikkia lukenut. Delete on olemassa.

Nuorisolle on olemassa omat foorumit. Menkää sinne ikäistenne joukkoon. Siellä voitte vertaille pippeleittenne kokoa ja ihan oikeesti kysellä, mille se mahtaisikaan tuntua. Minä tiedän jo. Sorgen, nyt taisin olla liian raaka, ettei vaan mene pojilla yöunet. Tuossa iässä kaikki tahtoo mennä hiukka överiks ja ne yölliset siemensyöksytkin sekoittaa entisestään hämmennyksissä olevaa mieltä. Jos teillä on oikeasti jotakin aiheeseen liittyvää kysymistä tai epäselvyyttä, tai kenties kyseenalaistat itsesi, niin ole vain rehellisesti yhteydessä suoraan mun s-postiin. Vastaan sinulle mielelläni. Ei viitsittäisi täällä asiattomuuksia viljellä, muiden fiksujen lukijoitteni harmiksi. Minä voin lohduttaa teitä, kaikki tuo menee ohi aikanaan ja teistäkin kasvaa ihan kunnon miehiä. Olittepa sitten homoja tahi heteroita. Samaa rakkautta se on kaikilla. Eikä sillä pippelin koolla nyt niin hirveesti ole merkitystä. Mitä isompi, niin tietysti aina parempi.

Eilen bussissa sattui ajatuksia herättävä välikohtaus. Pysäkiltä nousi kyytiin vanha pariskunta. Mies oli elämän kumartama, laiha, ryppyinen kuin rusina ja pakkanenkin oli ottanut voimille. Rouva oli taas tuhti ja topakka täti. Mies astui sisään ja kaatui lievästi rappusissa. Loukkasi ilmeisesti polvensa ja matka siitä jatkui epävarmana. Ei millään meinannut enää pystyssä pysyä. Rouva huutaa kuin hinaaja takana: " Herrajumala, mikä sulle tuli! Etkö sää pysy pystys, ottaako pumpust, mikä sulle tuli, voi herrajumala!" Ukko saatiin istumaan, huono oli happi hällä, mutta rouva ryntäilee eestaas ja huutaa:  "Soittakaa ambulanssi, pitäis soittaa ambulanssi. Herrajumala, soittakaa...!" Tilanne kuitenkin rauhoittui, ukko sai lämpöä vanhoille luille ja matka jatkui. Katsoin vanhaa miestä, ja tunsin sääliä. On elo käynyt jo ehtoopuolelle ja niinkin yksikertainen asia, kuin linja-autokyyti oli selkeästi ylivoimaista. Ajattelin kohdalleni tulevaa ja mietin, että en tahtoisi tuota. Tässä kaikkivoipaisuudessa on niin vaikea hyväksyä sitä ettei enää elämä kanna, eikä jaksa. Pois tahtoisin jäädä ennen viimeistä pysäkkiä. Jos ymmärtänette mitä tällä tarkoitan...

Suoritin eilen hämäävästi sijaistoimintaa. Minua vaanivat lipastonlaatikot odottivat hetkeä milloin iskeä. En antanut heille mahdollisuutta. Tekevän näköisenä purjehdin ohi järjestystä vaativien laatikoiden ja selvisin kuin selvisinkin pälkähästä. Pikkupuuhastelin koko illan, aina tonne Voiceen asti. Sitten oli jo lupa luovuttaa. Voi, voi, en tänäänkään kerennyt teihin paneutua. Katsotaan huomenna. Minähän sanoin, tämä on elämän ja kuoleman asia...

Olin eilen niin vihmerä, että paistoin sen kakkupohjan valmiiksi. Siitä on sata vuotta, kun viimeksi olen täytekakkua duunaillut. Kätevä emäntä paistaa pohjan jo edellisenä päivänä. Aamutuimaan sen sitten kostuttaa ja täyttää, ja hiukka ennen tarjoilua kuorruttaa ja koristaa. Voi jukranpujut, kun on jännää. Täytän kakun vaniljarahkakermalla, banaanilla ja tropiikihillolla. Kuorrutan suklaalla ja kermalla, koristelen mansikoilla. Miten mää saan yhdestä kakun teosta tämmöisen haloon? Pitäskö hankkii elämä? Mut kun tää on niin jännää... Laitan kuvan, totta helvetissä. Eestä ja takkaa, kuinka Marttaa kakullansa makkaa. Tihihii...

Päältä kaunis moni kakku

Tunnen jonkinlaista tyytyväisyyttä. En osaa sanoa mistä se johtuu ja olen sen suhteen hyvin varovainen. En nyt ala tässä elvistelee, ettei käy niin kuin kanervanilkalle, joka otti ja laittoi tuksulle tekstarii.

Onnellinen ei saa olla, se otetaan kuitenkin heti pois. Olen vain hissun kissun tyytyväinen, suurempaa älämölöö pitämättä. Kipuilevan ihmisen suht stabiili olotila on samalla hämmentävä ja se tekee nöyräksi. Ajattelin, että sen kunniaksi voisin leipoa täytekakun. Eilen, yhtäkkiä, kuin salama kermavaahtotaivaalta, mun teki mieli kunnon kermakakkua. Syödä sitä paljain sormin, sotkea naamataulu ja sukupuolielimet. Vallan täytekakkupäihtyä. Hetkinen, jos kostutan sen 80 rosenttisella rommilla, niin onko se kiellettyä hedelmää tipattomalle? Sitäpä ei matkaoppaissa mainita. Jumangegga, huomenna duunaan sellaisen tortun, että pyörii sukat jalassa ensi viikollakin. Näin teen.

Mun on pakko mainita, että lopputyö on lähes valmis. Kaikki kirjoitus ja piirustus asiantuntemus on nyt tehty, se on kasattukin, mutta liimaukset puuttuu. Siitäkö tämä tyytyväisyys. On siinä ollut askartelua. Olen tyytyväinen itseeni, totta kai. Lasken sen hartaasti käsistäni, annan hetken muhia. Kaivan taas esille parin viikon päästä ja saan huomata, että kaiken voisi tehdä toisin. Voiko pedantti ihminen koskaan olla täysin tyytyväinen. Aina löytyy parannettavaa, aina voisi tehdä toisin. Mutta olkoon tärkeintä se, että on sen tehnyt. Omin käsin aikaansaaminen on aina palkitsevaa. Se on sama, leivotko kakun, virkkaatko pitsiliinan vai suunnitteletko sisustuksen. Olen käsityöihminen. En ehke ole varsin älykäs, eikä minusta koskaan olisi tullut ydinfyysikkoa. Minä en ymmärrä numeroita, hyvä kun osaan kymmeneen laskea. Mutta nisupullat väännän, taulunkin maalaan. Mutta että älykäs, sitä en edes yritä. Elämän viisautta mulla löytyy vaikka muille jakaa. Sen verran on tullut soppaa hämmennettyä juu.

Järjestelemättömistä lipaston laatikoista on tullut elämän ja kuoleman kamppailu, verinen sota. Älkää nyt tuomitko jo tuomittua, jos kerron teille, että s-lomani alussa tein listan tekemättömistä asioista. Monta kohtaa, ikään kuin salaa, olen saanut tuomioni listalta suoritettua. Mutta nuo helvetin lipastot, yhtä laatikkoa lukuunottamatta, ovat vielä entisellään. Aivorakenteeni on duunattu niin, että se ei kestä edes piilotettua epäjärjestystä. Päivänä muutamana, tuossa taannoin, ymmärsin myös sen, että miksi siivoan joka viikko. Miksi mun himan tulee olla a i n a järjestyksessä? Viikkosiivous on sama kuin mun elämä. Jos koti on siisti, kantti kertaa kantti ja kaikki paikoillaan, niin elämäkin on. Eikö ole hirvittävän yksinkertaista? Herramunvarjele, voiko siis tämä sairastelu johtua sotkuisista lipaston laatikoista?! Näin se on nähtävä. Miksi siis, en vain ota ja järjestä? Mitä voitan sillä, jos kuljen vastavirtaan itseni luonnetta? En niin mitään. Minkä sika saparolleen mahtaa? Tämä viikonloppu on siis julistettu yleiseksi lipastojen laatikoiden järjestelyksi. Mites on, kuinka on sun laatikoiden laita? Kuka meistä heittääkään sen ensimmäisen kiven? Tai siis siivoaa sen ensimmäisen laatikon?

Tänään mulle luovutetaan korealaisen sarjamurhaajan passi. En millään tahtois lähteä julkisille paikoille. Vetelen saikkuni viimeisiä ja tahtoisin vain himastella. Pakkanenkin tuolla panee. Mut on se paree hakea nyt, niin ei jää sit arkirutiinin jalkoihin. Tärkeintä nyt olisi vieroittautua tästä sairaslomailu tunnelmasta. Helppoa se ei ole ja annankin itselleni tänään sata raipan iskua, huomenna kakssataa ja sunnuntaina tempasen viisataa. Eiköhän sitä siitä tokene sorvin ääreen ja arki on taas auvoista unelmaa. Oi joi, niin se elämä menee ja vie mennessään. Pidetään vaan tiukasti kiinni ja ollaan niin kuin ei oltaiskaan.

P:S Mulla on muuten viis lipastoo.
PP:SS Mun blogii on klikattu yli 100.000 kertaa! Kiitos teille!

Olemassa olon elo

On kuulkaa ihan hemmetin vaikeeta yrittää kirjoittaa jotakin fressiä, kun nää mun päivät toistaa itseään. En mää sanonut, että ne tylsiä olisi, ei vaan kovin ihmeitä tapahdu. Okei, myönnän, että toistan itseäni mutta tää elo nyt on vaan eilisen toistoa. Mut hei, tänään leikkasin paksumman kakkupalan kuin eilen. Huikeeta! Määhän leivoin niitä kakkuja duuniin ja olen siirtänyt niitä tonne partsille ikään kuin säilöön. Aamuvarhaisella, sokerivarkaana hiippailen ja käyn leikkaamassa yhden palan. Vilkuilen syyllisenä ympärille, että näkeekö joku. Naapuritalosta joku kuitenkin möllää, siellä se taas läski pullahiiri käy kakkujemmoilla. Tänään luovutin ja siirsin suosiolla yhden ( enää siis puolikas) kakun sisätiloihin ja annoin itselle luvan nauttia. Mie oon sairas ihminen ja mulla on oikeus juoda aamukahvit kakkupalan kera. Niin, että älä yhtään yritä siinä tuomita. Ai mitä? Lupasinko että uusi vuosi tuo vehnäjauhottoman elämäntavan. En oo luvannu... Horiset...

Mitä hemmettii mää nyt kirjoittaisin, että en toista itseäni. Olisko vallitsevassa maailman tilanteessa jotakin sellaista epäkohtaa johon mun tulisi puuttua? Intian raiskaustilanne on käsittämätön. Miten se on mahdollista, että siellä nämä rättipäät saa heilua niiden heppiensä kans miten sattuu. Tai siis lähinnä hyö kai kuvittelee, että heillä on oikeus. Maailma muuttuu eskoseni, eikä tuommoinen peli enää vetele. En ymmärrä muutoinkaan missään muodossa tätä epätasa-arvoisuutta. Se suorastaan pistää vihaksi. Miten jossakin maissa kuvitellaan, että naisen voi hyväksikäyttää tuosta vain. Kuvitteleeko mies että, heillä olisi siihen jotenkin etuoikeus?  Tapahtuuhan noita raiskauksia joka puolella, mutta tuolla puolella maapalloa, se tuntuu olevan kakslahkeisten mielestä heille oikeutettua. Voi vidhu, mie sanon. Toi ei lopu, ennen kuin siihen puututaan rankalla otteella. Munat pois raiskaajilta. Oppiivat olemaan sen heppinsä kanssa. Kyllä miehet on tyhmii. Sikoja.

Olin eilen niin tärkeenä, kun mulla oli virallinen meno. Viisi viikkoa nämä päivät ovat olleet kuin unta ja sellaista haahuilua, että tuntui taas hyvälle olla yhteiskuntakelpoinen suorittaja. Ihminen on semmoinen eläin, että sen pitää kuulua porukoihin. Tai siis minä olen, en yleistä. Hassua, olin lähtövalmis kouluun jo tuntia ennen hoo-hetkeä. Topat päällä törötin ja odotin, että pääsen lähtemään. Normaalisti, kun on siinä arjen pyörityksessä, niin hirveellä kiireellä duunista suoraan kipitit kouluun, siinä samalla haukkasit jonkun sämpylän ja kas, kaiken kerkesit, kaiken teit. Nyt päivän ainoa tehtävä oli suoriutua kouluun ja sieltä pois. Se oli juhlaa. Kyllä ihminen tarvitsee toista ihmistä ja viriiliä tekemistä pysyäkseen hengissä. Näin on nypykät.

Opiskeltiin kauheen tärkeitä juttuja. Niin tärkeitä, että ihan alkoi päätä kivistää. Kertooko se, että kapasiteettini uudelle on rajallista. Keskityin niin kovin, että sain hedarin. Enihau, omaksuttiin sitä, mitä suunnittelijan työ on ammattina. Käytiin läpi sopimusten tekoa ja laskutusta ym. perusjuttuja, mutta mulle hirveen tärkeitä. Tuntuu taas sekavalle viidakolle, mun kun pitäisi kaikki oppia ja hallita kertalaakista. Eiköhän se työ tekijäänsä kouluta, eikä kukaan ole seppä syntyessään. On paljon mielenkiintoisia duuneja, mitä voisi ajatella. Mun unelma voisi olla sisustuslehdessä sellainen joka paikan höylä. Järjestelyy, stailausta, juttujen tekoo, kuvaamista ja kaikkee mikä liittyy ko. alaan. Se olisi huippua! Sitä kohti toverit!

Nämä päivät käy vähiin ja lipaston laatikot ovat vieläkin järjestämättä. Anteeks, yhden laatikon olen käynyt läpi. Tämä loppuviikko on pyhitetty lopputyölle. Tahdon saada sen käsistä pois. Ensi viikolla duunit räjähtää käyntiin ja sit se jaksaminen ja aika on enemmän rajallista. Toi lopputyön tekeminen on siitä hauskaa, että siihen uppoaa. Aika katoaa, minä katoan, ympäröivä maailma häviää. On vain minä ja hän. Niin ja ankkurin nappi. Tai villit lupiinit. Ja missä se Väinökin on?

Vaeltava sielu

On aamu. Niin kuin tähän aikaan päivästä tuppaa olemaan. Nukuin taas nopeesti. Tarkoittaako se silloin sitä, että nukkuu niin syvästi, ettei tajua nukkuvansa. On tajuton. Onneks kuitenkin herää, ettei jää viimeiselle matkalle. Se olis sit jo huonompi juttu. Se olis aika lopullista unta. Tai mistä sitä tietää, millaiset bileet siitä alkaisi. Tahtoisin uskoa, että sielu jatkaa, mutta ruumis jää. Ei sen niin välii, kyl mää tän maallisen majani voisin jättää, mutta sieluni, ethän jättäisi lastasi. Mun tuurilla syntyisin uudelleen sittisontiaisena tahi paskakärpiäisenä tonkimaan haisevaa lehmänläjää tai jotain. Eikä siinä mitä. Hyvä virka, huonot edut. Tuskin kovinkaan pitkä taival. Mihin sitten? Levoton sielu vaeltaa, monta matkaa voisi olla edessä. Mutta mihin kaikki päättyy, vai päättyykö koskaan? Mitä tarkoittaa vanha sielu? Onko matkoja jo paljonkin takana. Ei levoton. Rauha on. Olen siis tuore sielu. Levoton. Rauhaton. En tiiä. Ei tää tähän lopu. Sitä ei tarina kerro, onko se elämä joka jatkaa vai mikä...

Sielun vaellus

Mites se tuollai lähti? Sielun vaelluksella koko aamu. Liekkö yöllä sieluni levottomana vaeltanut. Suupielet oli kuolassa, kun heräsin. Sellaista valkoista töhnää. Missä olen seikkaillut vai olenko vain kuorsannut ja kuolannut vai peräti järsinyt nälissäni taas hampaita. Ei voi tietää, mutta pyrkimys on pyhä ja sielulle rauha, kiitos.

Miks passikuvat on aina niin kaameita? Se tuli taas todistettua. Näytän siinä säikähtäneelle korealaiselle sarjamurhaajalle, jolla on sellainen kuminen, löysä buldoggi pilailunaamari. On taas tulliviranomaisilla lystiä. Minähän siitä kärsiä saan, terroristiksi epäilevät. Arvaako tässä enää edes matkustaa. Joudun kuitenkin ruumiin tarkastukseen, niin olen epäilyttävän näköinen. Liekkö edes ihminen tuo, tuommoinen löysä kuminaama. Passikuvissa, jos missä, näkee oman ikääntymisen. Siinä toljottaa keski-ikääntynyt mies. Ei enää nuori. Ikä jättää jälkensä, se on väistämätöntä ja pakko hyväksyttävää. Ei mulla ryppyjä, koko naamataulu on valahtanut. Hassua, minnuu ihan huvittaa. Hyväksyn, hyväksyn. Vittu joo...

Tilasin uuden hesarin. Mulle on tullut vain pyhänumero aikaisemmin. Mutta nyt tämä uusi koko on niin näppärä. Se on helppo lukea sängyssä, ei väsy kädetkään ja mikä parasta, se on helppo ottaa messiin. Niin nykyaikainen en vielä ole, että mobiiliversioon siirtyisin. Se kuului kyllä pakettiin, mutta paperi on aina paperi. Tahtoo sen tuoksun, rapinan ja lehtimäisen tunteen. Ehkä sit, kun saan sen iPadin. Sit joskus, kun lakkaan köyhtymästä. Tässä iässä sitä on vastaan kaikkia muutoksia, mutta tämä oli edistyksellinen ja helppo omaksua. Parempi. Absolyytli.

Eilen sain hommattua kaikki lopputyön ainesosaset. Olenkin sitä päässäni paljon pyöritellyt. Lähes kaikki kirjallinen on jo tehty, mutta se lopullinen muoto etsii vielä itseään. Se hermostuttaa minua. Saan huomata, että se pyörii jatkuvasti mielessäni ja pyrkii minusta ulos. Remppa kohteessa odottaa loppusilausta, ja näin kuvia valmistuneesta joudun tovin odottamaan. Illalla aloitin tulostamisen ja kasaamisen. On monia vaihtoehtoja. Liian monia. Nyt vain pitää päättää ja päästä toteuttaa. Se on kyllä antoisaa. Teen sitä mielelläni vaikka hiukka ottaakin hermoon. Mun ongelmahan on siinä, että olen huono kestämään keskeneräisyyttä. Oppia ikä kaikki, sano.

Tänään alkaa Koulu! Jette kiva. Mykke mykke bra. Olen jo odottanut. Ajatella, enää tää kevät ja sit se on ohi. Olisihan tuota voinut vielä jatkaa. Kuka ties jatkankin. Siitä olen saanut varmuuden, että tätä tahtoisin tehdä, tää on mun juttu. Ehdottomasti. Tulevaisuus on mielenkiintoisesti avoin...

Keittiön seinä

Keittiön seinä sai uuden maalipinnan. Toteutettu erikoistekniikalla.

Viimeistä viedään

Jassoo, viimeinen saikkuviikko lähti. On sellainen ristiriitainen olo. Toisaalta tekee mieli jo ihan sairaasti duuniin, toisaalta pelottaa, kuinka paikat kestää. Olkapää on ihan samassa jamassa, kun jäin lomille. Miks se ei kuntoudu, hyvä kysymys. Mut mennään päivä kerrallaan ja katsotaan. Tuosta asiasta en ressiä ota. En ota. Mutta töihin menen.

Yllättävää tässä lomassa on ollut se, että en ole oikeastaan kertaakaan ollut niin kyllästynyt, että hyppisin seinille. Ehkä se on se, ettei ole kuitenkaan ollut niin pipi, jotta olisi täysin toimintakyvytön. Ja olen päässyt välillä ihmistenilmoille tuulettuu. Aika on mennyt  t o d e l l a  nopeasti. Järkyttävän nopeasti.

Maalasin eilen keittiön seinän. Duunin rempasta jäi maaleja, joten huitasin ne erikoistekniikalla kyökkiä koristaa. Kiva pikku iltapuhde ja mukavan jännittävä seinä. Oli kiva. Olin häpi.

Me ollaan Ukkorähjän kans niin höperöitä, että tykätään katsoa lasten leffoja. Eilen möllättiin tallennuksesta 101 Dalmaatialaista. Se missä on Glen Close. Hah, se on kyllä huippu raina. Hyvät naurut kirvoitti. Vaikka olen nähnyt sen jo monta kertaa, niin aina se yhtä hauska.

Nyt täytyy rientää. Menen hakee sen uuden passin. En mie mihinkään matkoille pääse, mutta on  valmiina, jos tarttee. Ihmisellä pitää olla passi. Valokuva puuttuu vielä, saan kaiketi Itiksestä. Pah, tukka on kaamee. Olkoon. Laitan kiharat. Tsau!

Se on siinä. Se on sinussa.

Hiukkasen matalavireisestä perjantaiaamusta huolimatta, tämä viikonloppu saa yleisarvosanaksi kasi miinus. Toi miinus tulee siitä, että olen mennyt lupautumaan tipattomalle. Just soo, mitähän järkee nyt tuossakin oli. Kai siinä jotain. Kai. Ehkä. Vettäkö tässä pitäisi litkiä? Nautin vissyä, kiitos.

Peruin perjantaina sen fyssärin. Alkoi olla plöröt pöksyissä jo pelkästä ajatuksesta, että kohta taas sattuu. Ei taho. Niinpä reippaana tyttönä otin ja soitin het aamukasilta fyssärille ja kysyin hänen mielipidettä asiasta.  Kerroin hammaskivusta ja sanoin suoraan, että en nyt oikein jaksaisi yhtään kipua. Hän ymmärti oitis ja oli kanssani samaa mieltä, että ei kannata tulla. Tiedän, että tuollaiset viime hetken aikaperuutukset ovat yrittäjälle menetettyä työtuloa. Vähä noloo ja harmillista. Mutta ihmisen täytyy kuunnella sydämensä ääntä.

Avantouinnilla on ihmeellinen voima! Olin ajatellut, että makaan sängyssä koko perjantain. Hylättynä, köyhänä, onnettomana, lihavana, sairaana, pahalle haisevana ja rumana, enkä tee yhtikäs mitään. Olen perkele masentunut. Ihan helvetin masentunut. Kuitenkin joku ääni sisälläni sanoi: " Martha, pikku pulleroinen, hilaappa se läskiperseesi ylös ja kipaise hakemassa virtoo avannosta." Näin tein ja minua siunattiin voimalla. Olotila otti ja kääntyi virtaamaan sujuvasti. Minähän en ns. lepää makaamalla, vaan kivoi pikku juttui puuhastelemalla. Paistoin kakkuja, tein lopputyötä, viikkosiivoilin rakkauvella ja paistoin vielä illaksi piffit ja duunasin maukkaan salaatin. Koko päivän kruunasi illan Voice ja saunavuoro, tuo viikottainen pyhälehmäni. Hei, aina kannattaa yrittää.

Nyt tää menee jo heikoille jäille, mutta eilenkin oli ihan jeejee päivä. Ei mittään ihmeellistä, mutta se tahmee, musta mönjä sielussani on saanut jostakin liukastetta. Kanavat on auki ja eilen maistoin aurinkoa. Häikäisi tosin, mutta tuntui hyvälle. Käytiin shoppaa lopputyöhön mattoa, lamppua  ja muuta kivaa. En ole vuosiin käynyt Petikko / Varisto akselilla ja täytynee todeta, että reissu oli kyllä kannattava. Löydettiin kaikki mitä haettiin ja tarjonta siellä on hyvä. Se on siitä kiva, että kaikki on keskittynyt yhdelle alueelle ja on vara mistä valita. Sieltä löytyy mm. Mondon Outletti ( kannattaa tutustua.) Sit siinä missä on kaikki iskutaskot ja muut, niin toisessa kerroksessa oli tutustumisen arvoinen sisustusliike ( oisko nimi ollut niinkin tyhmä kuin kodinsisustus, en nyt taas jaksa muistaa.) Mut kivoi lamppuja, peilejä ja vaik mitä. Jos olet hankkimassa kotiin uutta, niin suosittelen alueelle menoa. Siellä on kaikki. Ja nää on nyt sellaisia suht edukkaita liikkeitä, ei mitään arvodisainii, ihan jokaisen kukkarolle sopivaa löytyy.

Illalla ei tehty mitään. Onnellisten päikkäreiden jälkeen rakastin Ukkorähjää uunilohella ja pottumuusilla. Putous oli pakko nähdä ja se kirvoittikin parit mehevät naurut. Kauhukseni sain huomata, että milloin olenkaan viimeksi nauranut? Se tuntui niin oudolle. Ukkörähjä ähräsi saatana niiden torttujensa kanssa, ja minä yritän taistella torttuhimoani vastaan. Pakkohan se oli yksi syödä hänen mieliksi. Katsottiin tallennuksesta Mamma Mia musikaali ja se on kyllä hyvä. Olen toki nähnyt sen aikaisemminkin, ihan vallan Nörkkilän Broodveillä ( oli ihan pakko mainita, kuulostaa niin intellektuellille) ja tietty, isolta kankaalta elävissä kuvissa. Mut myö hompsulit ollaan musikaalimiehii ja hei, abba on aina abba. Siksipä annan lauantaille 9 miinus. Ja toi miinus tulee.... Kyl sie tiiät.

Siivosin eilen valokuvat. Poistelin joutavat ja laitoin kivasti kansioon. Siis tarkoitan nyt sähköisissä viestimissä olevia kuvia. Nekin on hyvä aika ajoin putsata ja järjestellä. Katselin menneitä ja huokailin. Nää mun tekstit ovat viime aikoina olleet aika ilottomia, tylsää valitusta ja yhtä helvetin sairaskertomusta. Piristänpä tätä muutamilla kuvilla. Noin niin kuin värii ja sellasta onnellisuutta. Kyllä se tuolla jossakin syvällä kukkii. Kyllä se on minussa. Hukassa ehke, mutta siellä syvällä. Kuvat kertoo, jos mie en pysty.

Normaalisti poikkeava

Ommmmm...Ommmmmm.... Olen rauha. Olen pyhä keskinkertaisuus korkeuksissaan. Kerään ympäriltäni positiivista energiaa ja paha jättää minut. Ommmmm... Ommmmm..... Hallitsen elämääni ja tunteitani. Olen valo. Olen lämpö ja rakkaus. Ommm... köh, köh...

Eilinen päivä oli skitso. Niin just. Ihan skitso. Yläkerta oli ilmeisesti päättänyt, että en ala liikaa leveilee ja nautinnolta on otettava luulot pois. Okkei, kuumakivihieronta oli just niin relaksoiva, kuin kuvitella saattaa. Oli spuugia tupsahtaa arjen pölyistä keskelle hoitolamaista kulttuuria. Helsinki Day Spa on raamikas ja rauhoittava. Hyvät energiat. Hoitaja oli hyvä ja kivet kuumia. Sain mitä hain, mutta...

Tervetuloa nauttimaan!

Hiljaisuus. Äksön. Kamera käy. Kohtaus hammaslääkärillä. Makaan monttu auki kidutuspenkissä. Rentoutunut (kk. hierottu) vartaloni on jännittynyt kuin viimeisen mohikaanin jousi. Ei nyt suoranaisesti kivusta, mutta sen pelosta. Mää en vaan pysty olee riläx noissa mestoissa, ja pistävälle haiseva
äijähiki ( Ihq!) valuu noroina kainaloissani. Olen pelokas, enkä enää rento. Sinne meni kalliit ja kuumat kivihieronnat. Onhan tää nyt sit ihan perseestä. Nautinnosta suoraan kärsimään. Ettei vaan olisi liian kiva. Ettei.

Hampitohtori ( oli muuten komee, brittiaksentilla suomea söpösti höpöttävä) kysyi, että onko ollut ressiä tai muuta vastaavaa. Annoin tulla. Olen sit purrut yhden hampaistani kuolioon. Stressipäissäni. Juuripahoitoa hyvinkin juuri. Niin on paha purenta, että juuret ovat paskana ja saa nähdä tuleeko hampaasta enää kalua. Tässä tapauksessa kiskot eivät vie etelään, vaan ne olisi nyt otettava pikaisesti yökäyttöön. Ennen kuin puren perkele hampaat suustani. Tämä komistus kertoi opettavaisen tarinan potilaastaan, joka stressipäissään on purrut hampaansa niin, että neljää juurihoidetaan yhtäaikaa. Kamoon, mitä vielä? Anna nyt tulla kaikki perkele!

Eilen tuli FEMmältä mielenkiintoinen dokkari Katujat. Siinä haastateltiin kahta miestä, jotka olivat vaihtaneet sukupuolta naiseksi ja tulleet katumapäälle ja tahtoivat takaisin mieheksi. Huh! Ei oo heleppoo ei. Dokkari oli kyllä tehty tehokkaasti. Kaikki turha oli karsittu ja hyö oksensi elämänsä siihen niin koko kansan ihmeteltäväksi. Rohkeeta. Toinen heistä oli selkeästi hyväksynyt itsensä sellaisena kuin on. Ei miehenä, ei naisena vaan siis molempina. Mielenkiintoinen pointti oli se, että uskoivat olevansa aikaansa edellä. Tulevaisuudessa voisi olla niin, että ei ole miehiä, eikä naisia. On vain henkilöitä. Siihen en oikein jaksa uskoa, mutta sehän on totista totta, että luojalle tapahtuu luomisvirheitä. Nainen syntyy miehen vartaloon ja toisin päin. Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Toki, se on kantajalleen hirvee haaste ja ei tee elämästä yksinkertaista. Minä olen elänyt ajan, että olen oman outouteni ( homouteni) kanssa saanut olla poikkeava, sairaskin. Voin siis edes hitusen kuvitella mille tuo kaikki mahtaakaan tuntua. Varsinkin toisen miehen ent. Isadora, elämän asenne oli i h a i l t a v a!

Nämä ovat käsittääkseni näitä kromosomi juttuja. Jo syntyessään äksät ja yyt menee pikkasen vituralleen. Suattaapi olla, että Martallakin on muutama testo pyörähtänyt feminiiniksi. Sitä kävin miettimään, että missä menee homoseksuaalin ja transeksuaalin ero tai raja siitä, että missä vaiheessa olemassa olevat roolimallit ottavat vallan? Ollessani poikanen, minussa oli selkeästi enemmän Marttaa kuin konsanaan kylän tyttösissä. En koskaan niinkään piitannut poikien jutuista, barbilot ja leikeissä kotiäidin roolimallit olivat lähinnä sydäntäni. Parhaat ystäväni olivat tyttöjä. Jos silloiset ahdasmieleiset roolimallit eivät olisi pakottaneet minua muottiinsa, niin huu nous, eläisin tänä päivänä Marttana Martan paikalla. Noin niin kuin fyysisestikin. Minulle tämä elämän monimuotoisuus poikkeavana ( jota en siis omasta mielestä ole) on ollut vain rikkaus ja voimavara. Itsetuntoni kasvaessa olen löytänyt oman paikkani ja olen ylpeä kaksijakoisuudestani. Mitä se nyt ikinä tarkoittaneekaan? Olen Martta miehen pöksyissä. Onnellinen semmoisena, tämmöisenä. Meitä on joka lähtöön. Kaikkia tulisi rakastaa. Kukaan ei saisi olla sukupuoleltaan tuomittu. Jokainen on arvokas sellaisena kuin on.

Tänään olisi taas fyssäri. Ei yhtään hutsittaisi. En jaksaisi enää yhtään kipua. Jospa sanon fyssärillä, että rakasta minnuu, elä satuta. Hyväile hiukkasen. Mul on sellainen olo, että voisin vaan maata parvekkeen lattialla, siinä asennossa missä tulemme tänne helvettiin kärsimään. Do diin, tulipa taas homodraamaa oikein urakalla. Nythän on viikonloppu ja kaikki hyvin. Kaikki on hyvin. Se on Adios, Vamos ja Heil ja mitä vielä? Hyvää viikonloppua jokaiselle miehelle, naiselle, miesnaiselle, naismiehelle ja siltä väliltä.
Ommmmmmmm....Ommmmmmm....

Nyt ahistaa...

Voi perserähmä! Heräsin ennen neljää, poks! Hirvee ahistus samantien. Nytkö se taas alkaa? Tulin tajuntaani tähän hiljaisuuteen, varovasti kohotin kännyn kellon ja valotaululta räjähtää verkkokalvoilleni 03.47. Harmaaseen aivosolukkooni syöksyi epätodellinen pettymys ja yritin vielä pakko maata. Ei tule armoa. Nousen valvomaan ja ihan pikkasen pelottaa. Rauhotun. Juon kupin väkevöö mokkoo. Poltan röökin.

Eilen yllättäin iski hammaskipu. Tai joku kipu suussa. Leukaluussa. Tai vittu jossain. Iltaa kohti syke paheni ja yritin jo päivystävää. Oli hankalaa ja sairaan kallista. Nappasin niskapaska särkylääkkeen. Johan tokeni. Lääke laittaa pään sekaisin ja sykkivä kipukin heräilee. Siksikö heräsin? Vedänkö vielä napin naamaan ja olen uhuu. Ei tahtoisi. Tänään olisi hieronta kuumilla kivillä ja sain ajan myös hampilääkärille. Hei kiva joo, mie oon Martta ja mie oon pikkasen sekaisin. Toivottavasti tämä on hammassärky, eikä mikään fibrovittu leukanivelessä. En kestä.

Olen herkillä kaikelle tämmöiselle. Ei tahtoisi mitään ylimääräistä. Ei jaksaisi. Tai siis jaksaahan sitä, jos on pakko. Kiitos. Oli jo niin hyvä pössis. Höps, tässä hiljaisessa hämärässä kaikki vaan tuntuu niin isolle. Hammaspeikko se vain rienaa ja tohtorisetätäti auttaa. Siis en nyt tarkoittanut mitään transutohtorii, ihan vain setä tai täti tohtori. Otin lääkkeen ja nyt odotan. Odotan...

Tilulilulei. Kohta jytää taas. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen näkee kaikessa negassakin jotain hyvää. Okei. Kasvattaaks tää nyt mua jotenkin ihmisenä? Jalostaako vahvaksi ja ymmärtäväiseksi. Aina voi kiivetä asioiden yläpuolelle, eikä anna mustalle mahdollisuutta. Oonpa mie niin fiksu. En nyt tältä istumalta ymmärrä tän positiivisuutta. Onko pakko? Okei, aamunhetki kullan kallis. Vain minä ja tämä lumottu hetki. Taivaanranta on punainen. Onko ne kaupungin valot vai siintääkö jossakin nouseva aurinko. Ei se voi olla. Mutta joku rusottaa. Hetkinen, joko lääke vaikuttaa ja kaikki alkaa olla vaaleanpunaista hattaraa. Apua, mitä mä laitan päälle, kun menen hammaslääkärille?! Pyhäretonki on silittämättä, nyt äkkiä rauta kuumenemaan. Hampitohtorit on jotenkin hottis kamaa. Siinä niin makaat, suu ammollaan, tulevat lähelle ja annat tehdä vielä kipiää. Joo, joo...

Kerrokset pissaa taas. Herääkö ihmiset näin aikaisin vai käyvätkö hyö vain tyhjentämässä rakkonsa ja pakenevat vielä lämpöisiin sänkyihinsä? Stereona kusevat. Nyt lirahti pisut vitosessa, nyt nelosessa. Näin hiljaisina hetkinä voisi kuvitella asuvansa yleisessä käymälässä. Yhtä lorinaa on tää elämä. Jos se onkin vain mun pää joka lorisee. Muistaakseni, joku on joskus sanonut mulle, saatanan kusipää. Auts!
Taidan mennä vielä maate, josko armo kävis ja vois uinahtaa. Se oli muuten hammaskipu joka herätti. Meni pois, lääke auttaa.... Moido ja Hyvää Huomenta!!

S.T.O.P.

Rainer Friiman hoilaa raatiossa ja minä mokkailen tässä ja nyt. On jotenkin arkinen olo. Semmoinen tyytyväinen. Oi kuu, oi kuu, mun ystäväin... Maisema on saanut valkoisen harsopeitteen ja ilmassa kipristelee houkutteleva pakkanen. Ulos on päästävä. Eilinen avanto jäi väliin ja nyt roppa huutaa happee ja kylmää. Päivittäisestä tavastani on tullut riippuvuus. Hyvä sellainen toki.

Eilinen kaupunki reissu oli taas sellainen Liisa ihmemaassa. Kauheesti paljon ihmisiä ja kaikki menossa jonnekin. Tuimat ilmeet kasvoilla hirveällä kiireellä mennään eteenpäin. Venäläisen turistin erottaa myös siitä, että heillä ei ole kiire. Hyö maleksii. Ovat lomalla käsittääkseni. Minullakaan ei ollut kiire. Hyvin on villi tunne tuommoinen. Keskellä päivää, keskellä viikkoa maleksin kiireettömänä kaupungilla. Yritän väistellä ohikulkijoita ja nautin kiireettömyydestä. Enkä tahdo tuntea syyllisyyttä. Piipahdin hiljaisuuden kappelissa. Jännä muna. Puinen muna. Kaunis. Kuvia ei saanut ottaa, höh. Ei se mitenkään hiljainen ollut. Turistia(ko) rampasi kuin pipoo.

Fyssäri antoi taas kyytiä. Niska on jo parempi. Se taipuu kuin nuorella joutsenella. Olkapäät tahtoo vittuilla vielä. Fyssäri haki mut odotustilasta ja tuumasi, että sieltähän tullaan niin  reippaasti. Viime kerralla olin laahustanut kuin maani myynyt. Tapahtumaa parempaan on siis havaittavissa ulkoisessa olemuksessanikin. Yess! Hää tökkäsi muutamat akuneulat ja ai perkele, kun nekin teki kipiää. Tökittiin sympaattiseen hermostoon ja en taida olla mitenkään sympaattisella tuulella. Akupunktio vaikuttaa minuun aina voimakkaasti. Olin eilisen illan ihan dillindalin. Jos ihmisen elimistö on pitkittyneessä stressitilassa, niin sympaattinen hermosta alkaa tehdä temppuja. Semmoisia hassuja juttuja. Niitäkin hoidetaan.

Nyt kun olen antanut itselle luvan nauttia, niin varasin kuumakivihieronnan Helsinki Day Spahan. Menen huomenna sinne relaa. Vaikka siellä fyssärillä ramppaan, niin se ei ole sellaista rentouttavaa nautintoa. Jos kk. hieronta tehdään hyvin, niin siinähän lähtee taju ja ihminen on hetken äitinsä kohdussa. Turvassa, lämpimässä vailla huolia ja murheita. Ihana on. Varasin myös ajan Itäkeskuksen poliisiasemalle. Menen tunnustamaan takavuosina tekemäni murhan. Se on jäänyt painamaan mieltäni ja nyt tahdon taakkaani keventää. Se oli ihan vain sellainen kevyt tappo, mutta tunnustamalla saan varmaan kevyemmän mielen. Saanko? Hah, menikö pala kurkkuun? Luulitko oikeesti, että Martta olisi mööder? Mä en tapa kuin huoranperkeleitä ( itikoita) ja joskus mielessäni lahtaan Ukkorähjän. Mutta sitä ei lasketa. Varasin oikein ajan ja menen hakemaan uuden passin. Vähä mua pelottaa. Poliisilaitokset ovat pelottavia. Eihän sitä koskaan tiedä, jos päättävät nakata mut selliin. Ajatella, jos olisinkin etsintäkuulutettu tai jotain... Jos olisi tullut joku väärinkäsitys ja joudun kuulusteltavaksi. Enkä pystyisi antamaan alibia. Joutuisin syyttömänä vankilaan ja tuomituksi. Hetkinen, uutta passiahan minä vaan...

Eilinen Downton Abbey oli kyllä raaka. Vai otanko sen liian henkilökohtaisesti? Ei ihmisiä saa noin järkyttää. Okei, se on vanha koukku, mutta silti. Ensin ollaan onnenkukkuloilla ( ihan piti pikkasen itkeä pirauttaa) ja sit lyödään päälle rakkaan kuolema. Hetken tuntui oikeasti pahalla, mutta sit ymmärsin, että sehän on vain teevee sarja. Ei se oikeesti kuollut. Hyvä ettei mennyt yöunet. Vanhaa ihmistä rienaavat. Oi joi.

Vaikka elämäni on pysähtynyt, niin aika ei ole. En voi lakata ihmettelemästä ajankulua. Mihin se katoaa? On aamu ja yhtäkkiä onkin jo ilta. Lipaston laatikot ovat yhä edelleen järjestämättä. Kaikki se suorittaminen on suorittamatta. Kaameaa, ihan järkyttävän kaameaa. Olen hidas tonttu. Täällä haahuilen ja haaveilen. Olen stop. Voiko mun kellot käydä omaa aikaansa. Jos olenkin ulkopuolella ajanlaskun? Tämä on uutta, tämä on ihanaa. Olen stop. STOP.

Mun mentävä on

Kun päivälle on yksikin ulospäin suuntautunut aikataulullinen meno, niin se vaatii jo lukujärjestyksen. Kaikki tapahtumat rakentuvat sen ympärille. Nyt olen päässyt eroon siitä, että inhoan kaikkea sovittua ja aikataulutettua. On kiva, kun on joku meno. Olen tärkeä, olen elossa. Olen osa ihmiskuntaa. Kauhiaa, mullahan on hieman  kiire...

Tänään tapaan siis kiduttajani. Oudolla, masokistisella tavalla odotan kohtaamistamme. Olenko takertunut häneen kuin hukkuva laivaan. Äääh, ei se mikään laiva ollut. Eikös se ollut joku helvetin heinänkorsi? Enivei, saan sieltä aina valoa ja voimaa. Ei, ei hän ole erityisen empaattinen, eikä tuo mitään sellaista, mikä olisi minulle jotenkin uutta ja ihmeellistä. Mutta onko se näin, että sairas ihminen tervehtyy jo pelkästään siitä, että joku kuuntelee ja edes näyttelee välittävänsä. Okei, mä maksan siitä sievoisen summan, sama se, mutta jokaisen käyntikerran jälkeen oloni on kevyt kuin rantakallioilla liitelevän perhosen.

Sain s-postii kuluttajatottumuksista. Onko kenelläkään tietoa moisesta? Minut on valittu Nielsen kuluttajapaneliin. Homma menee näin. Saan jonkun viivakoodilukijan himaan ja sillä skannaan kaiken ostamani. Se kerryttää minulle pisteitä, joilla voin ostaa kaikkia ihania tavaroita. Olen kaiketi joskus kuullut moisesta, mutta tietysti heräsi epäilys. Onko joku huijaus, vaikutti kyllä ihan asialliselle viestille. Mutta eihän noista tiedä, ovat niin ammattilaisia rosvotkin nykyään ja kaikki missä kysytään henk.koht. tietoja, suhtaudun hyvin varauksella. Otan ilolla vinkkejä vastaan.

Ei maar, nyt mun täytyy rientää. Ajattelin, että kuuntelen ennen lähtöä rentoutusohjelman. Näin kestän kaupungin paineet ja olen vastaanottavaisempi kidutukselle. Se on Moro ny!

Verta, hikeä ja vihreää ruohoa

Nyt mulla ei oo mitään asiaa. Ei niin mitään. Mutta nyt on aikaa ja nukuttuani tyydytetysti, en jaksa vetelehtiä sängyssäkään. Olen ajallisesti avoin ja tässä istun enkä muuta voi. Näpynäpy.

Aika. Mitä se oikein on? Jos alat miettiä aikakäsitystäsi, niin saat huomata, että sitä on hyvinkin erilaista. Otetaan esimerkiksi minä ja Ukkorähjä. Ukkorähjän kohta tarkoittaa 1-2 tunnin kuluttua. Minun kohta on 5-10 minuuttia. Vei oman aikansa, että opin tuon. Ihan oikeesti, jos ollaan sovittu, että tavataan kohta, niin yleensä minä kerkeän siinä ajassa siivota, kastella kukat, maksaa laskut, paistaa kilon silakoita ja laittaa itseni lähtökuntoon. Sekin on outoa, että laskemme ajan määritteen erilailla. Jos meidän on mentävä jonnekin tiettyyn aikaan, niin minun matka sinne kestää puolesta tunnista tuntiin enemmän kuin Ukkorähjällä. Jos menemme hänen aikataululla, niin olemme takuuvarmasti myöhässä. Minä olen aina etuajassa. Puhumattakaan yleensä lähtemisestä. Jos sanon hänelle, että nyt lähdetään, niin ei missään nimessä kannata alkaa vielä silloin pukeutua ulkotamineisiin. Saat töröttää topat päällä ainakin sen puolisen tuntia ja odottaa. Ja odottaa. Ja hiki virtaa. Ja hermot menee. Eihän siinä mitä. Jos olemme taivaltaneet yhdessä lähes viisitoista kesää, niin ainakin viisi vuotta siitä on kulunut tähän odottamiseen. Mutta nyt olen oppinut laskemaan Ukkorähjän ajanlaskua ja näin saanut sen soviteltua paremmin yhteisiin aikatauluihin. Taitolaji.

Sain fyssäriltä lainaksi rentoutus ceedeen. Sen nimi on Kun aika antaa periksi. Tuossapa iltana muutamana sitä kuuntelin, mutta... En oikein päässyt ineen. Siinä on kauniita mielikuvia, liplattavaa musaa ja aika niin kuin pysähtyy. Mun keskittymistä haittasi tekstin yliampuvuus ja mua alkoi lähinnä naurattaa. Ja jostakin kumman syystä tunsin myös eroottista värinää punteissa. Makasin siis tuossa olohuoneen lattialla, nauroin ja olin eroottisesti latautunut. Se ei rentouttanut. Vai mitäpä sanotte tästä:
"Perhonen ajassa liitäen kevyesti. Hetkessä se kohoaa lämpöisen tuulen ystävänä keveillä, värikkäillä siivillään. Vakava askel kopisee ja kaikuu menneisyyttä ( onks mulla kätketty kenkäfetissi?) Tuhlattuja hetkiä, saavuttamattomia maailmoita. Perhonen lentää lämmön hyväilyssä, lävistäen askelten kopinan jne. jne." Mulla on itsellä kaksikin relaamisen tarkoitettua äänitettä. Olen kaivanut ne esiin ja niillä itseäni vahvistan. Joku taika niissä on. Aika häviää, minä katoan. On vain se rentoutumisen syvä hetki. Päivittäin kuuntelen. Olen ihan helvetin rento.

Mistähän johtuu, että hikoilen nykyään? Eikä tämä ole mitään orvokille tuoksahtavaa tupsahdusta vaan ihan oikeeta, pistävää äijä hikeä. Nytkin kainalot valuu märkänä. Voiks mulla olla jo vaihdevuodet? Ei, ei nämä ole kuumia aaltoja, mulla on aina snadisti kuuma. Voiko se johtua siitä, että nyt kun olen ulkopuolella hajuttoman yhteiskunnan, enkä käytä kainaloissani minkään valtakunnan antiperspiranttia, niin todellinen hajuni tulee esille. Ihanaa, mä h a i s e n niin äijälle. Mä oon niin äijä. Oikee körmy.

Katsottiin eilen tallenuksesta Schdlerin lista. Siitä on vuosia, kun olen sen nähnyt, enkä oikein muistanutkaan kaikkea. On se hyvä raina. Järkyttävä. Ahdistavakin. Kohdatessani tätä vainon muistelua, muodossa missä tahansa, olen joka kerta ihmeissäni siitä, että kuinka kaikki tuo pääsi tapahtumaan. Se on vain niin käsittämätöntä. Olen joskus käynyt Buchenwaldin keskitysleirillä saksassa. Se on yksi elämäni järkyttävimmistä muistoista. Se oli leiri missä tuhottiin myös homoseksuaaleja. Ja siellä kuoli myös kaksi suomalaista. Muistan ajatelleeni, että jos olisin elänyt tuolloin, olisin saattanut olla yksi heistä. Ei, ei voi pieni ihminen ymmärtää elämän julmuutta. Tälläkin hetkellä,  jossakin päin maailmaa tapahtuu tämmöisiä hirveyksiä. Oi, miks ihminen on niin julma?

Nyt olisi paikallaan joku kevyt läppä tähän loppuun. En mie keksi, mutta pieni runoileva lehmä vois...

Kun aika pysähtyy on elämä tässä.
Ruoho on vihreämpää tuolla mutta siellä saattaisin kuolla.
Kärpäset lentävät kakkaan niille se on tuoksu rakkaan.
Aurinko laskee länteen
menen uimaan läheiseen lampeen.
Hyväkö tässä
kaikki on.
Lypsä jo rakkain.
Yö kohta saapuu.

Mattomaakarille

Mattomaakari oli pyytänyt kuvia uusista matoistani. Voiko tosiaan olla, että en ole täällä niitä esitellyt? Mut tässä, saaneeko kuvista selvän... Askosta ovat ja edukkaat olivat. Vaalean harmaa on ihana. Paksu kuin pehmeä sammal. Olisin ostanut molemmat samanmoisii, mutta ei ollut kokoja. Toinen on tummempi harmaa. Ensin olin, että ei käy, mutta annoin niiden olla lattialla ja kivastihan ne nappaa värit ympäröivästä maailmasta. Tulee niin kuin hiukka jännitettä ja rakenteellisesti värin mielenkiintoisuutta. Mitä tuo nyt sit ikinä tarkoitaneekaan?

Runoa ja rakkautta

Anteeks vaan, mutta mihin tää viikko taas hujahti? Tänään on siis lauantai, päivistä parhain. Tavallaan viikonloput menettää merkityksensä, kun on ns. lomalla. Päivät vain liukuvat käsistä ja viikot vaihtuu. Sen verran viikonloppuilin, että tein perjantaina viikkosiivouksen. En apinan raivolla vaan rakastaen. Eihän se suorittamattomuus kuitenkaan tarkoita sitä, että jättää kaiken tekemättä. Siitähän se vasta ressi tulisikin. Asioita voi tehdä niin monella tapaa ja minä nyt satun tykkäämään siistimisestä. Se on yhdenlaista terapiaa. Okei, tunnustan. Join eilen siivotessa alkoholitonta olutta. Okei tunnustan, tunnustan. Join kaksi 2,8 % ja kaksi kokonaan holitonta. Pääsin noin niin kuin tunnelmaan. Pitää olla itselle armollinen. Kevyt aloitus tipattomalle. Joo, joo, paskahousuluuseri ruoskii taas itseään. Höpö, höpö. Oli hyvä pössis ja kiva fiilis. Se on tärkeintä.

Kävin kattoo Chanelii

Lauantain postaus jäi kesken. Alkoi jotenkin väsyttää ja päätinkin levähtää ja nyt jatkan tästä. Tudei on siis sandei ja ympärillä pyhä hiljaisuus. Vaikka olen saikulla, niin pidän kiinni normi rytmeistäni. On olemassa oleva viikendi, menen nukkumaan arkiaikoihin ja herään niin kuin aina herään. Tosin sillä erotuksella, että nukun ihmisiks. Jette fiint. Sehän tästä vielä puuttuisi, että valvoisin yöt ja makaisin päivät, nou vei.

Tänne kannattaa piipahtaa

Eiliselle ei ollut ohjattua toimintaa. Piipahdettiin vain tossa lähi ostoskeskuksessa. Ukkorähjällä oli asioita ja minä haahuilin muuten vain. Noin niin kuin joutavalla jotakin. Ostin Tommy Tabermanin runokokoelman 1970-2010. Sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni hän on kirjoittanut ihan osuvaa tuotantoakin. Ihan kaikkea vulva ja emihedeklitoris juttuja en allekirjoita, mutta paljon on myös hauskasti ajatuksia herättävää pohdintaa. Nostin kirjan yöpöydälle ja ajattelin iltaisin parit runot lukaista. Opus on paksu, siinä riittänee runoa pitkäksi aikaa.

Ulkovalot. Hassu.

Käytiin eilen leffassa. Katsottiin Piin elämä. Olin ensimmäistä kertaa 3D leffassa. Hassua. Alkuun lasit oli häiritsevät mutta äkkiä niihin tottui ja kokemus oli eksotique. Tarina tuli niin lähelle ja kaikki oli käsinkosketeltavaa. Itse leffa oli kyllä katsomisen arvoinen. Tarina on upea ja se on hienosti toteutettu. Hieman mua häiritsee  sellainen, kuinka totuuden mukainen juttu on. Tässäkin mentiin välillä yli hilseen, joten se hiukka häiritsi mun eläytymistä. Se on varmaan mielikuvituksen puutetta. Jos liikaa "pelleillään" niin tavallaan tarina ei ole minulle enää tosi ja alan kyseenalaistamaan kaiken. Vähä vähemmän olisi parempi ja se 2 h.  7 min. oli turhankin pitkä. Mutta menkää katsomaan, oli se sen arvoinen.

Käytiin ennen leffaa ulkoruokinnassa. Olisin halunnut sushii, mut kaikki hyvät mestat on La-iltana buukattu. Joopa joo, mentiin sit Piccolo Mondoon. Ei pääse kurmee kehumaan. Okei, ei ruoka nyt suoranaisesti pahaa ollut, mutta... Risotto oli riisipuuroo ja alkuruuan carpaccio oli outo sotku. Siihen oli  lykätty desi majoneesi! Voisi kuvitella, että moista ruokaa ei voi ryssiä. Kaavin rasvaisen majoneesin veke ja söin annokseni valittamatta. Aikataulu oli tiukahko, enkä olisi jaksanut sitä valitus rumbaa. Joskus on vain nieltävä. Noista tulee aina niin huonolle tuulelle.

Katso. Hassuja hattuja.

Kuten huomata saattaa on elo varsin tasainen. Uskallanko edes ääneen sanoa, mutta niskapaska tuntuu paremmalle. Jotakin viikolla tapahtui, että olen hyväksynyt tämän hetken. Sitä kävin kovin miettimään mitä se onni on? Mistä tulee elämään nautinto, elämisen arvo? Voi tokkiinsa, onnen pikku pipanoita on paljon. Jo se, että käännät itsesi valoon, etkä murjota nurkissasi, antaa elämälle sykettä. Ymmärsin myös sen, että on parempi tosiaankin tehdä asioita, joista tulee hyvä ja harras mieli. Niinpä päätinkin, että ensi viikolla käyn ihastelemassa taidetta, kasvohoidossakin voisi käydä. Luen runoja, kuuntelen kaunista musiikkia. Pitäisikö yrittää saada lippua kaupungin orkesterin konserttiin. Hyvä idea. Pitää ruokkia sielua ja mieltä tervehdyttävillä asioilla. Ajattelin käydä hallissa uimassa, teen sen päivittäisen kävelyretken ja olen vain. Kiirehtimättä vailla mitään pakkoja. Mitä, mitä? Kuulostaaks tää jo ihan huuhaalle? Kas, kun en ala kukkasia maalaamaan. Hmmm, voisihan sitä niitäkin....

Kivaa kotiin

Postailenpa Lemon Decon alle muutamia kuvia.

Korkeavuorenkadulla on monta kivaa sisustusliikettä. S. A. L. I.  ja Don Goffo esimerkiksi. Jos etsit jotakin jännää, niin voi suositella. Hyvä palvelu ja paljon kaikkea.

Kartellin liike erottajalla

Ymmärrä ymmärtämätön, ole armo.

Äh, kun olen onnellinen kaikista normaalisti nukutuista öistä. En tiedä, onko se toi melatoniini vai mikä, mutta pikku hiljaa unirytmi kääntyy säännöllisemmäksi. On vielä aamuja, että kukkelehdin viiden aikaan, mutta nyt ymmärrän myös sen, että kuinka väsynyt olinkaan. Sitä oli niin väsy, että ei ymmärtänyt olevansa väsy. Kiitos luojani, kiitos herrani.

Fyssäri teki taas kipiää. Helvetin kipiää. Mutta hän pystyi hyvin perustelemaan satuttamisensa. Olkapäiden jänteissä ( ei lihaksissa) on tulehdusta ja niitä on pakko hiukka manipuloida. Tökkäämällä tulehduspesään saadaan sinne tapahtumaa ja näin tulehdusta pois. Eikä se, että antaisin niiden vain levätä ole välttämättä se oikea vaihtoehto. Niitä pitää aktivoida, pitää mennä kohti sitä mihin sattuu. Tulehduskipulääkkeet eivät tehoa näin pitkittyneeseen ja pahaan jännetulehdukseen. Tai niitä pitäisi syödä tuhottomia määriä ja pitkään. Uskon ja luotan.

Meillä oli aika mielenkiintoiset keskustelut eilen. Tai lähinnä hän jutteli ja minä huusin vastaukset. En pysty kivultani puhumaan normaalisti. Fyssäri kysyi eilen, että olenko miettinyt miksi olen tässä tilanteessa. Mikä on sen syy? Koska kroppa kertoo sen, että kaikki ei ole kunnossa ja tähän kaikkeen on olemassa joku vastaus. Minä kuulemma tiedän sen, jos haluan tietää. Mietin asiaa ja ymmärsin jotakin olennaista. Hän näkee minussa sen ikuisen suorittajan. Pelkästään stressi voi saada ihmisen kehon reagoimaan näin. Laahustaessani kaupungilla mietin asiaa. Voiko ihminen sairastua suorittamiseen? Minähän leivon, laitan gurmeeta, kampaan ja sisustan. Valokuvaan, kirjoitan blogia, siivoan ja sähellän. Huseraan siellä ja täällä, aikataulutan elämäni ja kiirehdin en mihinkään.  Miksi ja ketä varten? Itse en koe suorittavani, koska kaikki tuo on sellaista mitä teen mielelläni. Menin syvemmälle ja mietin kaikkea tätä, miksi teen, kenelle teen ja mitä varten? Juontaako juuret aina kauas lapsuuteen? Olenko hakenut jo pennusta pitäen jonkinlaista hyväksymistä sillä, että yritän olla jotakin koko ajan. Okei, muistan, että elämästäni kadonnut isukki sai aikaan sen tunteen, että olen vääränlainen ja minun tulee tehdä asioita saadakseni hänen hyväksynnän. Saadakseni hänet takaisin. Onko tämä jäänyt päälle? Voiko syyt olla näin syvällä? Ai dont nou, mutta yritän vain ymmärtää itseäni. Tahdon tulla terveeksi.

Hah, valitin fyssärille myös, että haluaisin mennä jo duuniin. Ei tästä sairauslomasta ole mitään apua ja luterilainen kasvatukseni vaatii minua työhön takaisin suorittamiseen. Hänpä korjasi käsityksiäni kipakasti. Ensinnäkin luterilainen kasvatuksemme ei vaadi mitään. Muista pyhittää lepopäiväsi ja  ole itsellesi armollinen. Hän näkee niin mun läpi, että välillä ihan pelottaa. Fyssäri kysyi puolihuolimattomasti olenko tehnyt uuden vuoden lupauksia. Vastasin sen ikuisen, yritän olla parempi ihminen. Hän jatkoi kysymällä mitä sen on? Menin hiljaiseksi ja hän totesi, että oliko vaikea kysymys. Toden totta, mikä on parempi ihminen? Mitä siihen v a a d i t  a a n? Pitääkö mun yrittää vielä sitä, olla parempi ihminen, häh? Nyt olisi kuulemma tärkeintä, että ymmärtäisin ja antaisin itselle luvan levätä, sen kertoo jo mun kroppa. Eikä se, että negatiivisuuden kautta yritän kuntoutua edistä asiaa milläänlailla. Olenko ajatellut, että olen uupunut. Uupunut kaikkeen? Hyvä kysymys. Nyt mennään päivä kerrallaan, tehdään sellaisia asioita joista nauttii ja pitäisi yrittää rentoutua. Hui, kuinka kuulostaakaan vastenmieliselle. Nauttia ja rentoutua, mitä se on?

Okei, tämä kolme viikkoa on tehnyt tehtävänsä. Olen pysähtynyt, olen joutunut miettimään. Mitä jos myönnän, että olen syvästi uupunut. Ihan hävettää mennä tuommoista myöntämään. Mutta paraneminen alkaa kuulemma siitä. Onko uupuminen sama kuin olisi heikko ihminen, mietin. Onko se?
Ihminen ei uuvahda hetkessä. Ei viikossa, ei kuukaudessa. Jos ihminen on näinkin tollo kuin minä, niin kai tähän on tarvittu vuosia. Siinä onkin pähkinä purtavaksi. Jos kaiken tämän takana onkin vain uuvelo, niin miksi ei ole tajunnut pysähtyä aikaisemmin kuuntelemaan itseään. Miksi on niin vaikea myöntää, että mieluummin antaa kaikelle fyysisen kivun selityksen.  Niin miks? Varmasti fyysinen kipu on olemassa olevaa totta, mutta iso osa on myös mun päässä, mun sisällä ja on näin sisäsiittoista. Ymmärtääkseni tämän, paraneminen voi alkaa. Herramunvarjele, kuinka paranenkaan!

Kyllä. Ikean lihapullat ovat syötäviä.

No hups! Ei tästä pitänyt tulla näin ilotonta paatosta. Tää nyt vaan lähti jostakin sisältäni, oli tarve. Jotenkin mulla on kevyt olo, olenko ymmärtänyt pudottaa jotakin harteiltani. Enihau, iltapäivä meni rattoisasti kierrellessä sisustuskauppoja punavuoressa. Oli jännä, kun ei ollut kiire mihinkään. Yritin kyllä tuntea siitä syyllisyyttä, mutta en pystynyt. Tai pystyin, mutta hylkäsin ajatuksen. Olin voima. Illalla käytiin Ukkorähjän kans Ikeassa. Syötiin lihapullat. Ostin uudet leikkuulaudat. Oli kivaa. Tälle päivälle on ohjelmassa rakastaa itseä. Voi tsiisus, kuinka hyväilenkään. Kiitos ja anteeks.

Rastuit harasoo!

Tänään on taas se kidutus. En mene sinne hirveen mielelläni, mutta kai se on vain pakko. Mitään muutosta parempaan ei ole tapahtunut vaikka ihmettä odotinkin. Siksi sitä tuskaa on niin vaikea hyväksyä. Ymmärrän toki, että kivun kautta voisi tapahtua tervehdyttäviä toimenpiteitä, mutta... Seli, seli, mentävä on. Ei se auta. Kysymyksessä on tietenkin fysikaalinen kosketus. Voi, voi mua poloista.

Kidutuksesta puheen ollen. Katsoitteko eilen Jutta ja superläskit ohjelmaa? Satuin kanavalle ja ihan säikähdin itseäni. Ohjelmassa laitetaan puolessa vuodessa pulleroiden elämäntavat uusiksi. Joka jaksossa on eri henkilö tavoittelemassa uutta olomuotoa ohjatussa valvonnassa. Eilen annettiin yhdelle lähes satanelkytkiloiselle daamille kyytiä. Ei meinannut oikein homma lähteä skulaa ja tarvittiinkin tiukat otteet. Tyttönen teki kaikkensa ettei vain olisi päässyt laihtumaan. Valehteli sen mitä syö, luisti treeneistä ja ai, ai kun teki kipiää, eikä jaksa, eikä pysty. Minussa nousi hirvee pikku natsi. Kotisohvalla maatessani, voileivät rinnuksilla, huusin verenmaku suussa: " Saatanan läski, pumppaa, pumppaa. Kyllä läski lähtee!" Tiukassa oli, mutta niin vaan hienosti pudotti painostaan kolkytkiloo. Minulle juuri tuommoinen treenari olisi omiaan. Tunnistin niin itseni pullerosta. Okei, teen ja liikun, mutta en mitään sellaista missä tulisi hirvee hiki tai varsinkaan, että menisin hapoille. Katsos, mä oon jo niin vanha ja mun kroppa ei kestä ja mun tukka on harva ja mulla on sukkahiki ja mua pierettää ja mä oon erikoistapaus ja mua pitää sääliä ja mä nyt oon vaan tämmönen nätti. Juuri tuosta hommassa on kysymys. Otetaan itseä niskasta kiinni, jokaisessa ihmisessä on uskomattomia voimavaroja halutessaan. Se on taas eri asia jos ei halua, ja se on ihan fine. Ja jos joku haluu olla pyöreä, niin sekin on ihan fine. En minä sillä. Mutta säikähdin itsessä sitä orgastista nautinnon tunnetta, mitä tunsin, kun toinen joutui töllössä kärsii koko kansan nähden.

Aivan ihanii. Kerta kaikkiaan.

Käytiin eilen Ukkorähjän kans maleksii Itiksessä. Siellä remppa on edennyt huimaa vauhtia ja täytyy sanoa, että hienolle näyttää. Paikka olikin kohotuksen tarpeessa. Tylsän päivän jälkeen oli ihan kiva nähdä ihmisii ja alkaa toi pää pikkusen ahistuu täällä neljän seinän sisällä. Ostin kaikkia tärkeitä juttuja. Kuten pakastuspusseja. On niin kuin ale-myynnit. Mutta noi rätit on vaan niin järkky kalliita nykyään. Jos joku mitätön huppari on alessa nelkyt egee, niin ei se oo mun mielestä halpa. Halpa olisi kymmen egee tai jotain. En ostanut rätin rättii, en tarvitse. Veli venäläisiä oli paikalla sankoin joukoin. Hetkittäin tuli tunne, että olet harasooharasoo maassa. Ympärillä kuulit vain rastuit ja ostoskeskuksen kaikki kuulutukset tuli venäjäksi. Mani tooks, sama mulle.

Toffelson. Ihanii. Kerta kaikkiaan.

Tänään on toimintaa. Hyvä. Menen ensin käymään duunis ja sit kidutukseen. Sen jälkeen tapaan london ystävääni ja menemmekin cityyn hutkuamaan. Siitä on jo sata vuotta, kun viimeksi olen kierrellyt niitä kaikkia ihania pikku putiikkia korkea ja punavuori akselilla. Tahtoo käydä sisustuskaupoilla. Tämä on aina vaarallista. Rahaa ei todella ole. Sitä ei todella ole. Ei ole. Olen köyhä. Menen ihan vain sillä, että haluan kartoittaa tarjontaa ja etsiä lopputyöhön lamppuja ym. Mikä tärkeintä, en hautaudu tänne kuolemaan vaan olen ilmoilla. Ihmisten ilmoilla. Mahtavaa!

Selvästi sisäsiisti

Sataa vettä. On satanut jo kaksi vai kolme päivää. Talitintti tiittaa pihapuussa ja on plussa-asteita. Ajatelkaa, kuin  mukavaa olisi, jos heti tammikuussa tulisi kevät. Talvi olisi nyt sit tässä ja alkaisi kevään odotus. Helmikuussa ei olisi enää lunta ja maaliskuussa jo nurmi viheriöis. Ehkä se menee tähän. Joku päivä. Kukaties. Mualimanlopun meininki vai mikä lie kaasuhuoneilmiö.

Vuosikin otti ja vaihtui. Nyt pitäisi tuntea nuorekasta toimintatarmoa ja pää on täynnä toinen toistaan seksikkäämpiä suunnitelmia. Jaa, suunnitelmissa olisi lähinnä laittaa pyykkikone pyörimään. Mutta mukavasti vaihtui vuosi. Hyvässä seurassa, hiukkasen tillintallin. Vähempikin olisi riittänyt. Mutta ei ollut toimintakykyä estävää kaameeta kankkusta. Siitä olin häpi. Syötiin hyvin tai miten sen nyt ottaa. Martalle ei oikein ruoka maistunut. Joku outo vaivaa ruokahaluani, ei vaan maistu ja välillä taas maistuu. Liittyneekö lääkitykseen mutta asiaa pitää tietysti tarkkailla. Niin kauan, kun pysyn tolpillani, asia on ihan fine. Jos tässä vaikka muutama kilo tippuu, niin en laita pahakseni. Saunoin pahan pois, ihan kuulkaa tein lauteilla mielikuvaharjoituksia ja löin pirulle löylyä niin, että meinas perskarvat kärähtää. Tinat jäi siinä hössäkässä valamatta, muistettiin vasta aamulla. Humalatilalla ei ollut osuutta asiaan. Katsottiin ilotulitus kallion kattojen yllä, mutta minä näin vain sen kymmenen miljoonaa, mikä lensi taivaalle. Voitteko kuvitella, tänäkin vuonna suomalaiset käytti siis kymmenen miljoonaa ilotulitteisiin!? Järkyttävää! Olisi ees yksi miljoona ohjattu Martan henkilökohtaiselle tilille.

Olettekos muuten käyneet ulkoilemassa? Tarkoitan nyt lähinnä tämmöistä kuntoliikuntaan liittyvää kehon huollollista tepastelua? Hah, se on vasta mielenkiintoista. Kävin eilen ja en oikein tiennyt, kävelinkö vaiko luistelinko? Normaalisti tunnin mittaiseen lenkkiin meni kaksi tuntia ja nyt on joka paikka kipeä. Kadut olivat autiot ja jos joku tuli vastaan, niin pakko oli kelistä joku kommentti vaihtaa. Jännä kuinka poikkeustilanne saa aikaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja aukaisee mykän suomalaisen kielikannat. Kokemus oli eksoottinen ja nyt mietinkin, viitsiikö lähteä luistelee tonne vesisateeseen. Tai niin no joo, mun on pakko päästä ulos. Muuten leviää nuppi. On saatava päivittäinen happiannos tai muuten tulee myrkky. Pitäiskö hakee sukset kellarista, niillä olisi näppärä sivakoida.

Ai niin, olenko jo maininnut, että olen t i p a t o m a l l a?! Ei tipan tippaa tänä päivänä. Höpsis, tuohan oli vitsi vain. Tarkoitan tietenkin koko tammikuuta. Ukkorähjä taputtaa turpeita näppejään, eikä usko, että juoppo rouvansa pystyy tähän. En ole koskaan ollut tipattomalla tammikuulla. Holittomasti olen ollut useitakin viikkoja useinkin, mutta että tämä perinteinen. Ajattelin, että tämä tämmöinen mielenhäiriö voisi olla nyt paikallaan. Ja niin juoppo en ole, että tuntisin luopumisen tuskaa. Päinvastoin. Koen enemmän saavani kuin luopuvani. Voihan se olla, että seuraavan viikkosiivouksen yhteydessä tunnen ylitsepääsemätöntä halua tarttua siihen oluttölkkiin. Selvinpäin siivoaminen on tylsää. Mutta selvänä olet symppis, väittää valtakunta. Selvänä Martta on kiree käppänä. Ehkäpä se tästä... Jee, jee.